Kevät ja takatalvi

7.5.2024 | Pienet tarinat

Tie on jäinen mutta lumen alta paljastuu ravintoa. (Kuva J. Mäkeläinen)

Kuljemme pian neljä vuotta täyttävän tyttärentyttäreni kanssa pitkin pienen puistikon reunaa. Olemme matkalla soittotunnille. On helmikuun alku ja puistossa on lunta isoina kinoksina. Jalkakäytävä on liukas, ja kuljemme varovasti, sillä minulla ei ole nyt jaloissa nastakenkiä. Lapsi pitää minua kädestä. Olen iloinen, että hän saa kerrankin kokea runsaslumisen talven, vaikka asuukin Etelä-Suomessa keskellä kaupunkia. Kerrostalojen pihoilla on valtavia lumivuoria, ja kerron hänelle kävellessämme oman lapsuuteni talvista, jolloin ulkona leikittiin nukkumaanmenoon asti, ja sisään tullessa piti karkealla harjalla rapsia lumipaakut villavanttuista, anorakeista ja hiihtohousuista. Tämä talvi on tuonut nuo muistot elävästi mieleen.

Lapsi katselee lumista puistoa ja sanoo: ”Tiedätkö mummi, että tuolla lumen alla on kevät?” Puhumme hetken aikaa vuodenajoista ja siitä, miten ne vaihtuvat toisikseen ja miten hienoa on, että ne ovat niin erilaisia täällä Suomessa. Hän kertoo tykkäävänsä sekä talvesta että kesästä, mutta erityisesti kesästä. Minulle tulee hieman haikea olo, kun ajattelen, millaisia vuodenajat mahtavat olla silloin, kun hän aikanaan kävelee lapsenlapsensa kanssa puistossa.

Pääsiäisen jälkeen olemme taas matkalla harrastukseen. Edellisenä päivänä on satanut yli kymmenen senttiä lunta, vaikka maa oli jo kaupungissa suurelta osin paljaana. Lapsi on esitellyt minulle kotona kasvattamaansa rairuohoa. Hän tiedustelee, pitääkö rairuoho laittaa nyt pois, kun tuli takatalvi. Vakuutan, että rairuoho pärjää vallan hyvin sisällä takatalvesta huolimatta, ja se muistuttaa meitä kevään tulosta. Lapsi ilostuu.