Toisinkoisraati 2017

Toisinkoinen Kirja & Kahvissa

Yleinen esittely Toisinkoisesta
- Mikä Toisinkoinen on? Kuinka kauan jaettu? Miksi? Edelliset voittajat?

Toisista teoksista yleisesti
- Millaisia teoksia raati on lukenut tänä vuonna? Mitä yhteistä näissä teoksissa on ollut? Entä eroavaisuuksia? Yllätyksiä? Lyriikan ja proosan suhde?
- Millainen luku-urakka/-prosessi on yleisesti ottaen ollut? Miten raati on työskennellyt?
- Tämän vuoden finalistit; miksi raati valitsi juuri nämä teokset?

Finalistien esittely

Kirjailijat voisivat itse esitellä omat teoksensa (juoni, teemat)

Toinen teos -teema:
- toisen teoksen kirjoittamisprosessi; miltä tuntuu kirjoittaa toista teosta? Esikoisteoksen synnyttämät odotukset (yleisö, kustantaja)?
Jos kahta kirjoittamisprosessia voi verrata, niin erosivatko jotenkin toisistaan / pystyykö prosesseista hahmottamaan samankaltaisia vaiheita?
- Millainen aikataulu toisen kirjan kirjoittamisella oli? (/Verrattuna esikoiseen?)
- Raati: miltä tuntuu lukea toisinkoisia? Esikoisteoksen synnyttämät odotukset; miten ne vaikuttavat lukemiseen?

Kysymyksiä kirjailijoille jos pääsevät paikalle:

- Matiakselle: Mistä ajatus fuugarakenteeseen? (syntyikö rakenne vai tarina ensin; miksi nykypäivän kuvaus fuugarakenteen kautta tms.)

- Matiakselle: Erosivatko Suuri Fuuga ja Kiertorata jotenkin kirjoitusprosesseiltaan? Molemmissahan hyödynnetään fuugarakennetta, mutta erilaisin tavoin. Miten teosparina toimiva Kiertorata syntyi, Suuren Fuugan jälkeen rinnalle vai yhtäaikaa?

- Mistä idea teokseen? Miten teos on rakentunut?
- Miten teosten henkilöhahmot syntyivät?
-Työskentelytavat, kirjoitusprosessi: miten kirjoitat? (esim. esikois- ja toisinkoisteoksen suhde)
- Mikä on haastavinta kirjoittamisessa, onko jotain tiettyjä rutiineja?
- Mitkä teokset tai kirjailijat ovat vaikuttaneet omaan kirjailijanuraan?
Entä vaikuttiko toisinkoisen kirjoittamiseen jokin tietty teos/teokset?
- Kustantajan vaikutus: kuinka paljon kustantaja vaikuttaa lopulliseen teokseen? - Millaista yhteistyö kustannustoimittajan/kustantamon kanssa on ollut?
- Mitä kirjoja yleensä/tällä hetkellä/juuri nyt/seuraavaksi luet? (samaa voisi kysyä ehkä myös raatilaisilta)
- Onko jotain mitä suosittelet luettavaksi?
- Mikä on erityisen hyvää kotimaisessa kirjallisuudessa juuri nyt?
- Tulevaisuus: Mitä seuraavaksi tiedossa elämässä ja/tai kirjoittamisen suhteen?

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Finalistit:

Anu Kaaja: Leda

Matias Riikonen: Suuri fuuga & Kiertorata

Jyri Vartiainen: Ystävä

Finalistiehdokkaat:

Anu Kaaja: Leda

Roope Sarvilinna: Osuma

Jyri Vartiainen: Ystävä

Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä

Matias Riikonen: Suuri fuuga & Kiertorata

Erika Vik: Seleesian näkijä

Kirjat ja deadlinet:

Tuomo Jäntti: Verso (Gummerus, 2017)
- Editointi: 26.4.

- Julkaisu blogissa: 28.4.

- Lukijat: Max, Reeka, Anna

- Kritiikki: Max

Marko J. Niemi: Kuristus (Kolera, 2017)

- Editointi: 7.6.

- Julkaisu blogissa: 9.6.

- Lukijat: Sonja, Reeka, Selma

- Kritiikki: Selma

Anu Kaaja: Leda (Teos, 2017)

- Editointi: 14.6.

- Julkaisu blogissa: 16.6.

- Lukijat: Lydia, Mette, Anna

- Kritiikki: Lydia

Roope Sarvilinna: Osuma (Tammi, 2017)

- Editointi: 12.7.

- Julkaisu blogissa: 14.7.

- Lukijat: Mette, Max, Selma

- Kritiikki: Mette

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga, 2017)

- Editointi: 9.8.

- Julkaisu blogissa: 11.8.

- Lukijat: Sonja, Selma, Hilma

- Kritiikki: Sonja

Jyri Vartiainen: Ystävä (Poesia, 2017)

- Editointi: 16.8.

- Julkaisu blogissa: 18.8.–20.8.

- Lukijat: Lydia, Reeka, Anna

- Kritiikki: Reeka

Laura Lehtola: Takapenkki (Otava, 2017)

- Editointi: 23.8.
- Julkaisu blogissa: 25.8.

- Lukijat: Sonja, Hilma, Max

- Kritiikki: Max

Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017)

- Editointi: 30.8.

- Julkaisu blogissa: 1.9.

- Lukijat: Reeka, Anna, Mette

- Kritiikki: Anna

Matias Riikonen: Suuri fuuga ja Kiertorata (Aula & Co, 2017)

- Editointi: 6.9.

- Julkaisu blogissa: 8.9.–10.9.

- Lukijat: Lydia, Max, Mette

- Kritiikki: Lydia

Max Seeck: Mefiston kosketus (Tammi, 2017)

- Editointi: 13.9.

- Julkaisu blogissa: 15.9.–?

- Lukijat: Mette, Reeka, Selma

- Kritiikki: Mette

Erika Vik: Seleesian näkijä (Gummerus, 2017)

- Editointi: 20.9.

- Julkaisu blogissa: 22.9.–?

- Lukijat: Selma, Mette, Max

- Kritiikki: Selma

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä (Atena, 2017)

- Editointi: 27.9.

- Julkaisu blogissa: 29.9.

- Lukijat: Reeka, Hilma, Anna

- Kritiikki: Hilma

Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus, 2017)

- Editointi: ?

- Julkaisu blogissa: vko 40

- Lukijat: Mette, Reeka

- Kritiikki:

Asko Jaakonaho: Valon juhla (Otava, 2017)

- Editointi: ?

- Julkaisu blogissa: vko 40

- Lukijat: Mette, Reeka, Anna

- Kritiikki: Reeka (?)

Lauri Eirola: Harmegiddo (Like, 2017)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kun sanat ei kiitä

Suomalaisinta sanaa etsimässä -> oletko miettinyt jotain omaa otsikkoa?

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä

Romaani, 303 sivua

Atena, 2017

Suomentaja Heli Naski

Dieter Hermann Schmitz jatkaa tutkimusretkeään suomalaisuuden ytimeen teoksellaan Kun sanat ei kiitä. Romaanin päähenkilö on suomalaistunut saksalainen Dieter Hermann Schmitz, joka asuu Tampereella suomalaisen vaimon ja kahden lapsen kanssa. Vuonna 2014 ilmestyneessa romaanissaan Täällä pohjoisnavan alla Hermann pyrki muuttumaan supisuomalaiseksi, nyt tavoitteena on löytää suomalaisin sana - ja siinä sivussa saavuttaa jälleen kadonnut perheharmonia.

Autofiktioon nojaavan humoristisen romaanin tapahtumat käynnistyvät yläilmoista: Hermann kokee kauhunhetkiä lennolla ja pelko saa hänet arvioimaan elämäänsä uudelleen. Hän haluaa tunnustaa rakkautensa perhettään kohtaan, mutta törmää suomalaisen jäyhään tunneilmastoon ja ilmaisukulttuuriin.

Vaikenen merkitsevästi ja rykäisen. Valitettavasti Eila alkaa jo raivata pöytää, mutta minun on pakko sanoa sanottavani. Lausun juhlallisesti: “Minä rakastan teitä kaikkia.”

“Aha”, sanoo Eila. “Saitko mahasi täyteen?”

Sanat eivät tunnu riittävän matkalla perheen suosioon. Saksan kielen lehtorina hän osallistuu myös (-> tarvitaanko tätä “myös”-sanaa?) tutkimusprojektiin, jonka tavoitteena on löytää suomalaisin sana. Projekti kietoutuu Hermannin arkeen: hän hämmästelee suomalaisia sanoja, ilmauksia ja elämänmenoa yleisessä saunassa, ortodoksisissa häissä ja hiihtoladulla. Sanoissa on voimaa, ne nostattavat sekä positiivisia että negatiivisia tunteita ja mielleyhtymiä.

Se, joka vastaa kysymykseen totta kai, tekee epäilyksistä lopun. Totta kai tarkoittaa täydellistä myöntymystä ja uhkuu toiveikkuutta. Sen voi huutaa kovaa tai kuiskata hiljaa, ja se valaa kuulijaan aina rohkeutta ja luottamusta. Totta kai on positiivisen elämänasenteen äänteellinen ilmentymä.

Romaani on ennenkaikkea viihdyttävää luettavaa. Suomalaisiahan usein askarruttaa se mitä meistä ajatellaan muualla - romaani on kiinnostava ikkuna suomalaiseen kulttuuriin perehtyneen mutta kuitenkin omasta kulttuurikontekstistaan käsin suomalaisuutta tarkastelevan keskieurooppalaisen havaintoihin. Teksti on sujuvaa ja juonenkuljetus kepeää, vaikka sortuukin ajoittain pikkunäppäryyteen. Päähenkilön jatkuva slapstick-henkinen kohellus tuntuu hetkittäin puuduttavalta. Kommunikointi suomen kielellä ei aina suju ihan mallikkaasti joten koomisen kiusallisia tilanteita syntyy tämän tästä.

Mieleeni palaa eräs oma kielellinen kömmähdykseni: “Muistatteko vielä, kun olimme menossa muutama vuosi sitten eräänä sunnuntaiaamuna uimahalliin, mutta se olikin suljettu? Ovella oli lappu, että halli oli suljettu homevauroiden vuoksi. Kun palasimme pettyneinä autolla, meitä vastaan tuli parkkipaikalla vanha mies, jolle kerroin, että halli on suljettu homon takia. Mies meni oudon näköiseksi.”

Teos koostuu lyhyistä, Hermannia kiehtovien suomalaisten sanojen mukaisesti otsikoiduista luvuista. Yksittäinen luku on oikeastaan oma pienoisteemansa, episodinsa, jonka tapahtumat kytkeytyvät päähenkilön mieltä askarruttaviin sanoihin. Rakenne tuo romaaniin keveyttä. Hyvä!

Suomentaidoton saattaa hyvinkin luulla jäätelötötteröä hevosen hirnuntaa jäljitteleväksi onomatopoeettiseksi sanaksi tai sotahuudoksi, jonka suomalaissotilaat päästivät kolmikymmenvuotisessa sodassa hyökätessään vihollisen kimppuun. Tosiasiassa se on harmiton, rauhaa rakastava sana, joka kuulostaa suomalaisen korvissa kesältä, auringolta ja makoisalta.

Sanojen merkityksiin liittyvät pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Sanat eivät elämässä useinkaan riitä - tai kiitä - mutta sinnikäs kommunikoija saa lopulta aina (saako aina? tarvitaanko tätä sanaa?) viestinsä perille.

Hilma Reittola

Tosi hyvä, selkeä ja tiivis kritiikki! Tykkäsin erityisesti poiminnoista, jotka havainnollistaa esimerkkejä :) T. Anna

Kirjoitan nyt jo mun kommentit tästä, kun sain just luettua loppuun ja ehdin kirjoittaa :)

t. Anna

Lukukokemustani kuvaa parhaiten sanat hauska, helppolukuinen ja viihdyttävä. Ensikatsomalta romaani vaikutti joltain tietokirjalta, jossa etsitään suomalaisinta sanaa, mutta perusidea oli siis kaunokirjallinen ja autofiktiivinen romaani saksalaisesta Suomessa asuvasta perheenisästä, joka on mukana yliopiston “suomalaisin sana” -projektissa. Päähenkilö oli siis saman niminen kuin kirjailija, ja muutenkin etusivun esittelytekstin mukaan hyvin samanlaista elämää elävä. Autofiktiivisyys on siis vahva piirre kirjassa, ja se pistää miettimään, kuinkahan monet kirjassa kuvatut sattumukset ovat peräisin oikeista tapahtumista. Romaani noudattaa kuitenkin jonkinlaista draaman kaarta, ja juonenkäänteet on etukäteen suunniteltu.Myöskään komiikan keinoja ei ole säästelty, ne ovat hyvin perinteisiä väärinkäsityksistä ja pieleen menemisistä veistettyjä vitsejä ja sattumuksia, jotka onnistuvat joissain kohdissa naurattamaankin, tai ainakin nostamaan hymyn huulille.

   Kirjailijan esikoisromaani oli Täällä pohjoisnavan alla, joka myös käsitteli suomalaisuutta ja päähenkilön missiota sopeutua suomalaiseen kulttuuriin. Myös tässä teoksessa suomalaisuus on keskeinen aihe, ja sitä tarkastellaan monesta näkökulmasta ja paikoin myös ihan virkistävällä tavalla, vaikka monilta kliseiltä ja stereotypioilta ei olekaan vältytty. Saksalaissyntyisen miehen huomiot ja sattumukset kuvaavat hauskasti sitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat suomalaisista ja toisaalta mitä me ajattelemme ulkomaalaisista. Teos saa suomalaisen lukijan reflektoimaan sitä, millaista on olla suomalainen ja kuinka kansallinen identiteetti rakentuu kielen ja kulttuurin kautta. Mielenkiintoista olisi myös kuulla saksalaisten lukijoiden lukukokemuksia, sillä he lukevat kirjan tietenkin ihan eri tavalla.

Reekan ajatukset kirjasta:

Hyväntuulinen ja nopealukuinen kirja, jonka saa luettua päivässä tai parissa. Kirja on pienehkö, kevyt, ja tulikin välillä sellainen fiilis että haluaa jatkaa lukemista osittain myös sen takia koska kirjan on niin hyvä pitää kädessään.

Vaikka romaanissa pohditaan paljon stereotyyppejä, siinä on myös selkeä juoni. Tässä mielessä se poikkeaa muista “suomalaisuuden käsikirjoista” joita esim. Phil Schwarzmann kirjoittaa (How to Marry a Finnish Girl). Schmitzin teos on siis kaunokirjallinen teos joka kuuluu ehdottomasti Toisinkoiskisaan. Itse suhtauduin teokseen aluksi kai turhaan varauksellisesti.

Ilahduttavaa on myös se, että kirjan rakenne on kohdallaan. Nämä muutaman sivun pitkät kappaleet tekevät siitä helposti luettavan ja lähestyttävän.

Autofiktiivisyydestä sen verran, että se kohta missä kuvataan yliopiston työryhmää oikeasti pisti minut miettimään kannattaako laittaa tällainen kirjaan vai joutuuko myöhemmin pelkäämään työnsä puolesta :D joka tapauksessa, monet kohtaukset vaikuttavat nimenomaan todellisesta elämästä otetulta

Teoksen alkukieli oli ilmeisesti saksa. Sen on suomentanut käsikirjoituksesta Heli Naski. Mietin onko tämä kritiikin kannalta olennainen tieto, ja jos on, niin millaisia kysymyksiä tämä herättää...

Kaiken kaikkiaan aloin miettimään, pääseekö kirja finalistiehdokkaiden joukkoon (?) Kertokaa mielipiteitä :)

Reekan kommentit:

Mukava kritiikki tästä tuli! Informatiivinen eikä liian pitkä. Mikä olisi sellainen hyvä otsikko? :)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Seleesian näkijä

Otsikko?

Kuumuus humahti samassa Aleian vartalon läpi, mutta tunteen aiheuttama pelko kadotti pistävimmän teränsä jo ennen kuin edes kunnolla heräsi. Puutumus seurasi tukahtuvan kauhun perässä, puutumus ja raskas unettava raukeus. Aika vääristyi ja taittui, tempoili edestakaisin hänen muistoissaan. Hän kadotti vartalonsa ääret.

                                 Koko maailma oli näkijän silmät joihin hän upposi, unohti itsensä.

Erika Vikin Seleesian näkijä tempaisee lukijansa mukaan siitä, mihin kirjailijan esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia jää.[a] Kaksosauringot-sarjan toinen osa ei petä esikoisteokseen ihastuneen lukijan odotuksia. Steampunkistakin ammentavan fantasiasarjan maailma on taidokkaasti luotu ja tarjoaa lukijalle vakavien aiheiden ja jännityksen lisäksi myös kepeämpiä sävyjä.

Aleian muistinmenetys ja sisällä lymyävä lumous ovat Seleesian näkijässä yhä salaperäisyyden verhoamat. Vastauksia hakeakseen Aleia taivaltaa matkakumppaninsa Corildonin kanssa tämän perheen luokse Seleesiaan. Selvitykset lumouksen laadusta eivät kuitenkaan ehdi pitkälle, kun Seleesia ajautuu yhtäkkiä sodan partaalle: tulilinnut tahtovat palata entisille asuinsijoilleen, mistä ne on jo kerran karkotettu. Sitä mukaan kun Aleia löytää vastauksia, herää myös toinen toistaan vakavampia kysymyksiä.

Hän yritti haeskella sisältään tunnetta, samanlaista odotusta. Olisiko jossakin joku joka kaipasi häntä noin? Suukottaisi hänen poskensa märiksi ja kertoisi ikävöineensä niin, että vatsanpohjaa kivisti? Sukulaiset, joiden piirteissä tunnistaisi omansa. Ystävät. Rakkaat.

Vik on kirjoittanut teoksiinsa kiehtovan maailman, jossa magia sykkii seleesien pulssissa ja jossa pinnan alla piilee yllätyksiä. Maailma on rakennettu huolella sanonnoista, nimistöstä ja eläimistöstä lähtien. Henkilöhahmojen kohtaamat ongelmat ovat kuitenkin lukijalle tuttuja, sillä Seleesian näkijässä joudutaan kamppailemaan erilaisuuden hyväksymiseksi, syyllisyydentunteen voittamiseksi ja oikeiden valintojen tekemiseksi. Kuten kuka tahansa, myös Aleia seuralaisineen päätyy toisinaan vääriin päätöksiin ja saa kantaa niiden seuraukset.[b]

Seleesian näkijän näkökulma vaihtelee, ja välillä lukija pääsee kurkistamaan myös niiden henkilöiden vaiheisiin, jotka jäivät Seleesiaan matkanneen höyrylaivan kyydistä. Pääpaino on kuitenkin Aleian ja Corildonin edesottamuksilla, joten kyseiset henkilöt syvenevät entisestään.  Pää- ja sivuhenkilöiden kaarti muodostuu moniulotteisista ja samaistuttavista henkilöistä, eikä juurikaan haittaa, että nimet ja lempinimet menevät lukijalla toisinaan iloisesti sekaisin. Vik on panostanut erityisesti naishahmoihinsa, jotka eivät jää odottamaan pelastavaa prinssiä vaan tarttuvat itse toimeen.

Varjojen kansoittama öinen metsä tuntui rauhoittavalta. Ei Aleia yksinäisyyttä pelännyt. Hänen askeleissaan oli tottumuksen tuomaa varmuutta, vaikka hänen sydämensä rukoili häntä pysähtymään.

Hän uskoi lähteneensä tällä tavoin usein. Ehkä hän unohtaisi jälleen kaiken.

Teos tasapainottelee sopivasti toiminnan, elävän kuvailun ja ihmissuhdekoukeroiden välillä. Samalla romaani osoittaa, että rakkaus voi pyörteillä niin romanttisessa kuin toverillisessakin muodossa. Lukijalle jää silti jännitettäväksi, pysyvätkö kaikki ihmissuhteet platonisina vai onko sarjan viimeisessä osassa luvassa kolmiodraamoja.

Kaiken poliittisen hämmennyksen keskellä lukijalle tarjoillaan myös herkullisia kuvauksia seleesien elämästä kullattuine nappeineen, liehuvine leninkeineen ja punaisina leiskuvine kiharapilvineen. Niillä ei ole kuitenkaan enää merkitystä, kun sekä seleesit että ihmiset joutuvat selviytyäkseen puskemaan kykynsä äärirajoille. Lopulta kukaan ei tiedä, mitä kenenkin pitäisi paeta, ja lukija huomaa kaipaavansa vastauksia yhtä kipeästi kuin Aleiakin.

[c]

Selma Rissanen

Mette: Tosi hyvä kritiikki! Ei mulla oikeen ollu ediste-ehdotuksia :D Tohon Aleian perään vois laittaa vuosiluvun. Sitaatit oot valinnut tosi hyvin, sopii noihin kohtiin just! Samoin kuin aloitussitaatti on tosi hyvä! Oot musta hyvin kertonut juonesta ja liittänyt sen Aleiaan. Munkin mielestä noista kansista ois voinu mainita, mut ei oo kyllä pakollista. Voi jäädä vähän irralliseksi, paitsi jos sen liittäisi jotenkin just tohon tunnelman kuvaamiseen. Mut jos mainitset, niin siinä vois sanoa tosiaan sen, et Vik on itse suunnitellut ne :)

Kaikin puolin tosi johdonmukainen ja hyvin jäsennelty kritiikki :) Jos en ois lukenut, niin tän perusteella haluisin lukea :)

Max: Yksi kursivointi oli unohtunut ja sen lisäsin, itse sisältöön ei pahemmin lisättävää. No sellainen tuli vielä mieleen mitä ei tarvitse arvosteluun enää änkeä, mutta kirjasarjan kannet kuvaavat mielestäni kirjojen tunnelmaa erinomaisesti, vaikka ovatkin tosi minimalistia, pelkillä väreillä on saatu paljon aikaan. Ja ehkä yhden kappaleen voisi alkuun (1-2 väliin vaikka) lisätä lisätaustoitusta maailmasta ykkösosan pohjalta, koska kyseessä on kuitenkin aika erikoisesta miljööstä johon liittyy paljon keksittyä sanastoa. Riippuen kyllä siitä onko arvostelu suunnattu vain niille jotka ovat jo lukeneet ykkösosan vai myös niille, jotka haluaisivat ehkä tämän kirjan ilmestyessä hypätä mukaan ja lukea molemmat. Makuasia, vähän hankalia tällaiset jatkuvajuoniset trilogiat, jotka kuitenkin arvostellaan kirja kerrallaan.

------

Meten kommentit: Tykkäsin teoksesta tosi paljon! Verrattuna Vikin esikoiseen Seleesian näkijä oli rauhallisemmin etenevä teos, mutta samalla lailla koukuttava kylläkin. Romaanissa on sopivassa tasapainossa toimintaa ja fantasiamaailman taustoitusta. Henkilökuvaus ja miljöön rakentaminen on kyllä vertaansa vailla. Fantasiassa aina jotenkin ihastelee, miten maailma on luotu niin hienosti ja Vik on luonut kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten tarkasti ja huolellisesti.

Vaikka henkilöhahmoja on paljon, Vik syventää myös sivuhahmojen tarinoita ja pitää langat käsissä hienosti. Teos on hyvin juonivetoinen ja jännitettä rakennetaan kirjan loppusivuille asti. Romanttinen ulottuvuus on kanssa kiva ja se ei onneksi vie kaikkea huomiota. Komppaan Maxia siinä, että tää on kivan tuoretta fantasiaa.

Vikin suunnittelema kirjan kansi, samoin kuin esikoisen, on myös kaunis. Teos on myös hyvin visuaalinen, teksti herättää miettimään tapahtumia kuin elokuvaa.

Huomion arvoista on myös seleesia.com-sivut, missä löytyy kirjailijan kuvittamia karttoja ja kuvia henkilöhahmoista. Kannatan teosta finalistiksi :)

Kommentteja Maxilta: Tavallaan hyvin perinteistä suomalaista fantasiaa, johon kuuluu tällainen feministinen ote ja näin (Holopainen ym.), mutta sitten toisaalta jotenkin tosi tuoretta. En mielellään lue mitään rakkaushömppää, mutta Vik osaa jotenkin huijata lukijansa innostumaan ihmissuhdehötöstäkin ja siinä siivellä on vakavampiakin juttuja kuten jollain Ursula Le Guinilla. Osuuskumma niminen kustantamo on myös julkaissut viime vuosina steampunkia (https://fi.wikipedia.org/wiki/Steampunk - http://osuuskumma.fi/julkaisut/steampunk-koneita-ja-korsetteja/)  ja tuntuu että Suomessa on enemmänkin pinnalla tällainen erikoisempi fantasia, johon toisaalta yhdistellään vakavampia sävyjä.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mefiston kosketus

Selman kommentit kritiikistä:

Hyvä kritiikki! Taustotat sopivasti teosta ja kerrot hyvin teoksen rakenteesta. Mielenkiinto kirjan lukemiseen herää kivasti ja allekirjotan kyllä kaiken mitä teoksesta kirjotit. Alun lainaus on osuva ja summaa hyvin sen mitä lopussa kirjotat hyvän ja pahan välisestä rajasta. Noi molemmat otsikkovaihtoehdot on sopivia. Ei mulla oikeen oo mitään muuta edistettä (!) kun toi on mun mielestä tolleen toimiva. :)

Max Seeck: Mefiston kosketus

Romaani, 349 sivua

Tammi, 2017

Ihmisen psyyken tarkkaa kuvausta/Pahan ja hyvän rajankäyntiä (tms.)

Itse piru. Saatana. Lucifer. Mefisto. Kuinka paljon hyvää ihmisen pitääkään tehdä tullakseen kohdelluksi pyhimyksenä. Verrattuna siihen kuinka helppoa on saada paholaisen leima.

Max Seeckin toinen romaani Mefiston kosketus rakentaa kuvaa psykopaatin toimintatavoista ja pahuuden kiertokulusta. Jo Hammurabin enkeleissä (2016) esiintyneet henkilöhahmot, Interpolin tutkija Annika Lehto ja puolustusvoimien majuri Daniel Kuisma, selvittävät uudelleen avautuvaa rikoksien vyyhtiä. Rikostutkinta lähtee käyntiin kansainvälistä rahanpesurinkiä käsittelevän artikkelin epämääräisten yksityiskohtien herättäessä huomiota. Samanaikaisesti ringin toimintaan ja Kroatian väkivaltaisiin sotarikosten jälkeisiin tapahtumiin huomataan liittyvän kuolleeksi luultu suomalainen diplomaatti Jare Westerlund. Kroatiasta paennut mies on elossa ja vaarallinen.

Romaani rakentuu kuudesta osasta, joissa kussakin realistinen miljöö vaihtelee Pohjoismaiden, Kroatian, Ranskan, Alankomaiden ja Yhdysvaltojen välillä. Paikkakohtainen kerronta ja lukujen selkeä jäsentely tasapainottavat tapahtumapaikkoja ja henkilöitä vilisevän kerronnan perässä pysymistä. Jokaisessa luvussa seurataan yhden tai useamman henkilöhahmon toimia ulkopuolisen kerronnan ja päiväkirjakatkelmien muodossa.

Teos pohjustaa rikostutkinnan etenemistä hyvin dialogipitoisella tekstillä. Romaanin kieli on tiivistä ja lukijan päättelykykyyn luotetaan. Käänteitä ja yllätyksiä teoksessa riittää loppusivuille asti. Rakenne teoksessa toimii, vähitellen pienemmistä osioista siirrytään näkemään kokonaisuus, joka onnistuu yllättämään.

Henkilögallerialtaan laaja ja tapahtumapaikoiltaan tiheästi vaihtuva romaani onnistuu luomaan pala palalta uskottavan kuvan kansainvälisesti vaaralliseksi luokitellun miehen psyykestä. Seeck hallitsee nousevan jännitteen rakentamisen ja mielenkiintoisen henkilökuvauksen keinot. Romaani rakentuu passiivisen ja aktiivisen toiminnan tasapainolle. Lehdon ja Kuisman tekemät tutkimukset Westerlundia koskien paljastavat miehestä kauhistuttavia asioita, jotka kasaantuessaan herättävät teoksen aktiivisen puolen. Vaikka romaanissa henkilöhahmoja on useita, Seeck onnistuu pitämään langat käsissään jättämättä hahmoja liian yksiulotteisiksi. Varsinkin Annika Lehdon henkilöhahmon kuvaus on onnistunutta; itsenäinen ja aktiivinen nainen ei jää romaanissa miestutkijaparinsa varjoon.

Mefiston kosketus on moderni rikosromaani, joka hyppelee aikatasoillaan ja rakentaa yksityiskohtien kautta jännitettä loppuratkaisuun. Ihmismielen kykenevyys pahuuteen ja otollisuus pahuuden kasvamiselle on teoksessa hienosti kuvattu. Seeck on rakentanut uskottavan kuvan Jare Westerlundin sisäisestä elämästä. Teos kuvaa taitavasti oikealta väärälle polulle hairahtumista, oikean ja väärän hiuksenhienoa rajaa. Ahneus, petos ja väkivalta ovat seurausta rajan häivyttämisestä. Romaanissa pahuuden tematiikka avautuu vaihtuvien näkökulmien ja johtolankojen yhdistyessä. Mefiston kosketus nostaa esiin ihmismielen pimeät puolet ja tekee sen vakuuttavasti.

Mette Vesistö

Reekan kommentit:

En lue dekkareita, joten vertaamalla Seeckin kirjan edellisiin lukemani teoksiin en tosiaan pääse pitkälle.

Heti kirjan alussa huomasin seuraavan seikan:

Kappale 1, eka lause: “Satakahdeksankymmentäyhdeksän. Daniel Kuisma laski kynän eteensä pöydälle ja tuijotti lukua.”

Kappale 2, eka lause: “Psykiatrian erikoislääkäri Tuula Koivumäki pyöritteli kuulakärkikynää tottuneesti sormensa ympäri ja tunsi olonsa levottomaksi.”

Kappale 3, eka lause: “William F. Robertson pumppasi pullosta vaaleanpunaista nestesaippua ja työnsi kätensä automaattisesti käynnistyvän vesihanan alle.”

Kappale 5, eka lause: “Annika Lehto pyöritteli lusikkaa saadakseen teekupin pohjalle jämähtäneen hunajan liukenemaan kuumaan veteen.”

En tiiä olenko jotenkin yliherkkä, mutta tämä lauseiden (ja sanojen) samankaltaisuus häiritsi mua vähän kirjan lukiessani. Sivuasia siis.

Seeck onnistuu luomaan todentuntuisia henkilöhahmoja ja todentuntuisen miljöön. Muutaman kerran aloin kuitenkin miettimään, onko Annika ja Daniel jotenkin liian iloisia tai puheliaita, tai että näinkö ammattilaiset toimivat tilanteessa x. Olisi pitänyt lukea enemmän dekkareita, niin osaisi vertailla muihin kirjoihin…

Tapahtumapaikkaa on kirjassa monta, muttei tämä runsaus ole häiritsevää.

Henkilöhahmoista ja tapahtumista olen Selman kanssa samaa mieltä.

Kritiikistä:

Alkusitaatti on hyvin valittu! Osuva, eikä liian pitkä.

Kritiikkisi on mainiosti jäsennelty ja selkeä. Minulle tuli mieleen että se on oikeastaan aika “nätti” :D

Mietin sitä otsikkoa. Itse lähtisin liikkeelle varmaan “ihmispsyyken kuvauksesta” eli ekasta vaihtoehdosta, mutta tekisin otsikosta lauseopillisesti eri muotoisen ja vähän pidemmän. En oikeastaan tullut lopulliseen ratkaisuun tässä asiassa.

Selman kommentit:

Seeckin edellinen teos sai Suomen dekkariseuran kunniakirjan ja oli Mefiston kosketuskin dekkariksi varmaan ihan esimerkillinen. Teos veti mukanaan koko ajan, mutta nappas mulla kunnolla vasta puolenvälin tienoilla. Teoksen kieli oli helppolukuista muttei pelkistettyä, ja mukana oli pari ihan kivaa kielikuvaakin. Tykkään ite tällasista vähän psykologisemmista jännäreistä joten tätä oli yllättävän kiva lukea.

Teoksen henkilögalleria oli laaja ja miljöökin levittäytyi Atlantin toiselle puolelle asti, ja aluksi olikin hiukan vaikeaa pysyä mukana siinä, missä mennään. Kerronta vuorotteli eri henkilöissä ja paikoissa ja mukaan oli mahdutettu myös päiväkirjakatkelmia, joiden arvo osoittautui sopivasti teoksen lopussa. Kuten sanottua, niin nää kaikki eri tasot oli vähän hämmentäviä aluksi etenkin kun en oo lukenut esikoisteosta. Välillä oli vähän jopa tv-sarjamaista tunnelmaa, kun luvut vaihtuivat mainoskatkomaisesti niin, että luku Y jatkoi suoraan siitä mihin luku X loppui. Mutta se on varmaan ihan tyypillistä dekkareille, jotta jännitystä saadaan pidettyä yllä.

Vaikka teoksen päähenkilöiden välillä oli romanttista jännitettä, ei romantiikkaa jääty makustelemaan oikeestaan ollenkaan vaan toiminta vei mukanaan. Olin lukiessa varma, että peitto heiluisi jne, mutta oli ihan piristävää ettei teoksessa menty tunteet edellä vaan oikeesti ratkaistiin rikosta ja etsittiin rikollista. Ja oli kiva, että Daniel oli ennemmin Annikan assistentti kuin toisinpäin. Annika näyttäytyi pystyvänä ja toimeliaana naisena, vaikka loppuratkaisut jäikin Danielin käsiin. En tosin tiiä mikä asetelma dekkareissa yleensä on, mun kuva voi olla vähän vääristynyt kun ei ole noita dekkareita tullut kauheesti lueskeltua.

Juonessa oli siis toimintaa ja käänteitäkin (pääsin itsekin yllättymään), mutta välillä ehti myös haukata henkeä ihan kunnolla. Verikin roiskui, mutta ei mun mielestä liian huomionhakuisesti. Teoksen lopetus jätti yllättävästi ajateltavaa: ne vähät dekkarit joita oon lukenut, on olleet aika suoraviivaisia. Tässä ei annettukaan kaikkea ihan tarjottimella, mikä oli oikeestaan aika kiva.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Suuri fuuga & Kiertorata

Meten kommentteja kritiikistä: Tää on tosi kattava ja analyyttinen! Mun puolesta voi julkaista näin :) Oot hienosti analysoinut musiikin kautta teosta :)

Matias Riikosen[d] Suuri Fuuga[e] on kunnianhimoinen ja runsas teos, joka pyytää lukijaltaan paljon, mutta tarjoaa intensiivisen ja moneen suuntaan avautuvan lukukokemuksen. Teoksen taustalla soi Ludwig van Beethovenin Grosse Fuge, jonka rakennetta teos noudattaakin huomattavan säntillisesti. Jousikvarteton neljä soitinta ovat kirjassa sen neljä päähenkilöä, neljä jossain määrin maailmaa hyljeksivää hahmoa, jotka kuluttavat ajattoman tuntuista aikaa syrjäisellä leirintäalueella Ruovedellä.

 

Ykkösviulu on nykymaailman ja oman itsensä inhossa unohdettuun kieleen tukeutuva poika, jonka folkloristisen aineiston keräysreissu Ruovedelle on venähtänyt ympärivuotiseksi telttailuksi. Kakkosviuluna soi ystäviensä kanssa selkouniin vetäytyvä bloggaajatyttö, ja alttoviuluna toimii perheenisä, jonka koko tajuntaa hallitsee valtapelejä pelaava nettidomina. Sello on korkeamman keinoälytietoisuuden ja tunteiden kemiallisen hallinnan odotuksessa elävä mies, joka pukeutuu karhupukuun ja tempoilee välittömän mielihyvän perässä.

 

Yhteistä kaikille hahmoille on, etteivät he koe nykymaailmaa oikein elinkelpoiseksi, vaan pakenevat sitä kuka mitenkin. Fuuga-sanan etymologia juontuu latinan pakenemista merkitsevästä verbistä, ja musiikillinen fuuga rakentuukin toisiaan pakenevien ja jahtaavien teemojen varaan. Riikosen Fuugassa tämä muuntuu todellisuuspaoksi ja inhimillisen rajojen koetteluksi.

 

Räntäsateinen Ruovesi on jonkinlainen maailmanlopun odotushuone, rajatila, jossa millään ei ole suurta väliä. Vaikka kaikki hahmot ovat enemmänkin päätyneet kuin halunneet sinne, ei kukaan yritä poiskaan: murenevan tuntuisessa maailmassa ja tulevan transhumanistisen ajan odotuksessa tuskin muuallakaan olisi sen parempi kuin vaikkapa Ruovedellä.[f]

 

Parhaimmillaan Suuri Fuuga on esimerkiksi tarjotessaan näkymiä nettiaikakauteen:

 

”Meidän netti katos silloin ku tuli sosmedia ja netti levis joka paikkaan niinku joku kakkosilmakehä jota alko hengittää ihan kaikki. Meidän netti oli hämärä paikka letkun päässä. Sinne pääs pakoon muita ja siel oli viel jäänteitä BBS-purkkien tuhnusesta hengestä ja niistä ajoista ku linjoilla roikuttiin öisin koska puhelinlafkojen taksat oli silloin halvemmat ja irkissä oli parhaat läpät ja softien graffat ei viel nuollu yleisen designin persettä...”

 

Somen myötä nettiä ei enää ole pakopaikkana, arkimaailmasta erillisenä tapahtumisen tilana, vaan se on osa maailmaa: netissä tapahtuva on osa maailmassa tapahtuvaa. Some ei kirjassa kuitenkaan ole läsnä, vaan hahmot liikkuvat pitkälti somea edeltäneen internetin tärkeimmissä yhteisöissä, kuten blogosfäärissä, CounterStrike-pelissä ja seksisivustoilla. Aistittavissa on kuitenkin näiden yhteisöjen katoavuus.

 

Aikanaan suosittuun nettipeliin uponnut CS-Topi ja muut omiin ajatuskehiinsä vajonneet hahmot tarjoavatkin vastakohdan ”tavallisille” ihmisille, jotka ovat uponneet maailmaan ja ottavat sen liian todesta. Kirjan hahmot kapinoivat maailmaan uskomista ja nykyhetken hyväksymistä vastaan, ja siksi turvautuvat kadotettuun menneeseen, tuntemattomaan tulevaan tai tietoisuuden tutkimattomiin puoliin. Pakeneminen on ainoa vaihtoehto. Karhu luonnehtii entistä, tavallista tyttöystäväänsä ylenkatsoen:

 

Se puhu monesti siitä miten sitä vaivaa intensiivinen nostalgian tunne ja siitä miten on olemassa yks keino jolla voi päästä kadotettuun aikaan. Pitää tehdä tästä ajasta se kadotettu aika. Pitää kuvitella tulevaisuuden nostalgikkoja jotka ei viihdy niiden omassa ajassa vaan kaipaa tänne. Sillä tavalla voi kulkee kaduilla ja tuntee kiitollisuutta kaikesta mitä näkee ympärillä. Myös joistain elementtitaloista tai parkkipaikoista tai teollisuushalleista… Mä kysyin Hannalta et tunteekse kasvukäyrät? Tai lineaarisen kehityksen harhan? Eli siis sen et me ollaan taipuvaisia mieltää kehitys lineaariseksi vaik oikeesti se on usein eksponentiaalista. Mä sanoin Hannalle et meitä ympäröivästä infrasta ei kohta tarvita yhtään mitään. Tulee täydellinen katkos. Tulevaisuuden tietoisuudet kaipaa tänne ihan yhtä paljon ku me kaivataan jonnekin bakteerien maailmaan… Mut mä sanoin myös et jos tollaisten nostalgiafiktioiden pyörittelystä tulee kerran hyvä olo ni siitä vaan. Hyvä olo on ainoo kriteeri.

 

Todellisuuspakoisuuden surullisin puoli on täydellinen välinpitämättömyys ja yksinäisyys. Kun kukin on uppoutunut omaan vaihtoehtoiseen todellisuuteensa, puhutaan jatkuvasti ohi ja katsotaan niin kauas, ettei nähdä lähelle. Kaikki on niin suuressa murroksessa, että ihminen voi löytää iloa korkeintaan hetkellisestä mielihyvästä tai jonkin katoavan vaalimisesta. Tästä syntyy Suuren Fuugan lohduton maailmankuva, joka rakoilee vain muutaman lyhyen räpäyksen verran, kun otetaan toista kädestä tai hiljennytään kuuntelemaan isoäidin laulua saunassa.

 

Hahmojen harjoittama tieteellinen ja luennoiva puhe käy välillä uuvuttavaksi, etenkin kun suurin osa siitä on kirjoitettu repliikkien muotoon puhekielellä. Paikoin tuntuu, että hahmojen äänten läpi tunkee yleisempi ääni, ehkä kirjoittajan oma ääni, joka välillä on kuin sellainen paljon lukenut tuttava, jolta ei illanistujaisissa meinaa saada suunvuoroa. Toisaalta infopitoiset jaksot toteuttavat teoksen transhumanistissävyisiä tavoitteita yksilöiden rajojen häivyttämisestä, kun milloin kukakin yltyy luennoimaan satunnaisista aiheista. Teoksen hahmot tavallaan ylittävät yksilön: heissä on monenlaisia kerrostumia, mutta pohjimmiltaan he eivät ole ketään, he ovat yleisempien ideoiden ilmaisukanavia.[g]

 

Välillä luennointi myös onnistuu oivaltavalla tavalla kirkastamaan jotakin kirjan keskeisistä ajatuksista:

 

Tää on oo. Ajin. Silmä, joka tuijottaa sua paperilta. Tai kato tätä. Sä näet ison ämmän mut ihan yhtä hyvin sä voisit nähdä aaltoilevan veden koska heprean mem tarkoittaa vettä. Tai tää. Nyt sä näet ison aan mut jos mä käännän tän ylösalaisin sä näet härän pään. Alef meinaa härkää. Mitä ikinä sä luetkaan ni tekstin seasta sua tuijottaa joukko härkiä niinku sä kykkisit jossain helvetin Hiidenkivellä. Ne härät on palanu siihen sivulle niinku jotkut valopisteet voi palaa verkkokalvoille. Niinku ne olis valoa menetetystä maailmasta. Ja sitähän ne onkin.

 

Takakannen lupaamaan ”suomen kielen joukkohautaan” asti teoksessa ei sentään päästä, mutta viihdyttävän ja aivoja mukavasti muljauttelevan kielen äärellä ollaan esimerkiksi ykkösviulun käyttämän unohtuneen kielen yhdistyessä cs-pelikieleen:

 

Aukinaisen ikkunan ääreen kiskotulle ja pihalle päin käännetylle näyttöruudulle ilmi sinitaivas, aavikkolinnoitusta hahmattava hietainen näkymö ja terroristien kikuri, siis de_dust, ryntökartta, kovalykkyinen sija heille terroristeille. Hän ei voinut kuin urria servereitä läpi yksi toisensa jälkeen, koska Topi oli luopunut vanhasta Steam-tunnuksestaan… Hän silmäsi jälleen kaikki kikurin nimimerkit, ja hänen katseensa pysähtyi ”T0nn1k3iju”-nimisen pelaajan kohdalla; se kuulosti Topilta, joten olisi kai parasta jäädä serverille ainakin yhden runin ajaksi.

 

Fuugarakenteen toteutus ei teoksessa ole ongelmaton: muoto tuntuu jäävän tekniseksi rakennelmaksi vailla syvempää merkitystä. Tapahtumat näytetään kaikkitietävän kertojan kautta, ja ”soittimet” pääsevät ääneen minä-muodossa vain repliikeissä, jolloin kerronnasta jää puuttumaan tiettyä intensiteettiä. Lukija jää siis ikään kuin partituurin tarkastelijan asemaan, kuulematta itse soivaa teosta. Koska Riikonen ei suinkaan ole ensimmäinen fuugamuotoon kirjoittava, teokselta voisi odottaa eheämpää ja vakaampaa muodon ja sisällön yhdistämistä.[h]

 

Beethovenin fuugan tärkein tehtävä kirjassa lieneekin temaattinen: fuugan pakenemisen ja äärimmäisyyden teemat ovat rehevää multaa, josta kirjan maailmankuva versoo. Parhaimmillaan fuugan rakenteellinen hyödyntäminen on teoksen osien välisissä leikkauksissa, joissa hienosti päästään tilasta ja tunnelmasta toiseen. Toistuvia musiikillisia paikkoja ovat esimerkiksi sauna, jossa vallitsee täydellinen rauha ja kaikki on suurin piirtein hyvin, ja toisaalta kapakka, jossa karaoken metakkaa, kaatuilunsekaista tanssia ja humalan kärjistämää sanaharkkaa hyödyntäen rakennetaan upeita crescendoja, joissa fuugan seassa soivat kuolemattomat suomi-iskelmät.

 

Suuressa Fuugassa täyttä vauhtia unohtuvan menneen maailman viimeiset hönkäisyt sekoittuvat tulevaisuuden ikuisen, koneellisen elämän hohteeseen. Kummankin ajatteleminen heikottaa yhtä lailla; niiden välissä ihminen on avuton ja mitätön. Ihminen on jäänyt loukkoon maailmaan ja kehoonsa, joiden muutosta ja rappeutumista ei voi pysäyttää, muttei myöskään pääse niistä pakoon, vaikka kovasti pyristeleekin. Unohdus on maailman kohtalo ja ihmisen ainoa selviytymiskeino.

 

”--kuten siinä luennolla soitetussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoäänitteessä vuodelta 1967, missä runonkerääjä kysyi juualaiselta maanviljelijä Matti Kuivalaiselta, olisiko äsken lauletulle runolle jatkoa ja Kuivalainen vastasi (pitkän tauon jälkeen, hyvin hiljaa, miltei kuihottaen): 'Oisi siinä, vaan en minähän häntä kunen muista...'”

 

 

*****

 

Suuren Fuugan pariteoksena julkaistu proosavihko Kiertorata tarttuu sekin fuugaan, Bachin Das Wohltemperierte Klavierin e-mollifuugaan. Fuuga on teoksessa kahden junasiivoojan työsuoritys, kilpajuoksu junan päästä päähän panttipullojen perässä, huolellisuudesta vain kohtuullisesti tinkien.

 

Kiertoradassa fuugarakenne on toteutettu siinä määrin tarkasti, oivaltavasti ja hyvin, että fuugan voi melkeinpä kuulla soivan sivuilta, jotka on jaettu kahdelle äänelle. Teemat, niiden variaatiot ja unisonot toteutuvat tajunnanvirtamaisessa tekstissä toistuvina ja muuntuvina lauseina: käsinojia nostetaan, roskapusseja kiskotaan seinästä. Kaksiäänisyys haastaa lukijan etsimään erilaisia lukutapoja.

 

Kiertorata on hengästyttävästi kiinni fyysisyydessä ja työnteon hetkessä. Sen maailmankuva on ilahduttavasti erilainen ja ihmisläheisempi kuin Suuressa Fuugassa. Lukija pääsee osalliseksi pienen ihmisen yksityiseen kokemukseen, joka kuitenkin on kaikkialla maailmassa toistuva. Kiertorata on tarkkaan harkittu ja hallittu kokonaisuus, jossa fuugan idea toteutuu ajatuksiin pakenemisena. Se kiirehtää kohti loppua, joka sekin suo vain hetken hengähdyksen, sillä siivoja tietää, että aina tulee uusi juna, seuraava fuuga.

-----------------

Meten kommentteja teosparista: Olen samaa mieltä Maxin kanssa siitä, että Riikonen on onnistunut toteuttamaan fuugamuodon hyvin. Henkilöhahmojen äänet sekoittuvat toisiinsa ja kerrostuvat teeman ympärille. Siirtymät ovat nopeita ja kieli luovaa ja oivaltavaa. Lähtökohta Suurelle Fuugalle on hieno, musiikin ja kirjallisuuden yhdistäminen toimii tässä hyvin. Teos tuntui kuitenkin haastavalta ja osittain raskaalta luettavalta rakenteensa puolesta (ihan toi rakenteen käytön ajatus ei täysin auennut mullekaan).

Teosparina Fuuga ja Kiertorata täydentävät toisiaan. Mäkin tykästyin erityisesti Kiertorataan, teos luo hienon kontrastin Fuugalle. Kiertorata on hengästyttävää, nopeatempoista ja kaunista luettavaa, jonka pohjana on hyvinkin realistinen tapahtuma. Tykkäsin sivujen asettelusta ja tekstin rytmistä. Yhdessä Fuuga ja Kiertorata ovat hieno kokonaisuus, jotka vaativat lukijalta paljon, mutta jotka myös antavat paljon ja ottavat lukijan mukaan tekstiin.

Kommentteja teoksesta Maxilta: Teoksessa loistavaa dialogia kuten Riikosen esikoisteoksessakin. Perinteikäs fuugarakenne kunnianhimoinen ja hyvin toteutettu, mutta rakenteen käytön pointti ei täysin valjennut itselleni, tuntui osin itsetarkoitukselliselta kikkailulta. Sisarteoksessa sen sijaan toimi paremmin ja korosti hyvin kirjan fyysistä luonnetta (lukulaitteella tai kännykällä kokemus olisi täysin eri kun koko aukeama ei näkyvissä).

 Teoksessa välittyi kuva internetajasta paremmin kuin missään toisessa lukemassani kotimaisessa teoksessa, ehkä poislukien Rajaniemen scifi jota paikoin myös muistutti. Puuttui sellainen saarnaava sävy kuin esim. Jussi Valtosen Finlandia-voittajassa, enemmän 'koettu’ sävy kuten jollqin David Foster Wallacella, kiinni ajassa. Toisaalta pojan kerronnasta tuli arkaaisine adjektiiveineen mieleen Volter Kilpi. Ehdottomasti mieleenpainuva ja vahva toisinkoinen, paras tähän mennessä lukemani näistä.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Samettiruusuja Harjutiellä

Hyvä kritiikki! Oot tuonut kattavasti esiin teoksen teemoja ja rakenne kritiikissä on hyvä :) Ehkä joo vähän oli liikaa tossa yhdessä kappaleessa juonesta, mut ei se paha noinkaan oo! Kirjottelin muutamia muokkausehdotuksia tohon sivuun :) Tätä oli kiva lukea, hyvä teksti :)!

  • Mette

Kirjoitin nyt ekan version tästä, mietin että oonko paljastanut liikaa kirjan juonesta ja tapahtumista? Mistä kohtaa kannattaisi teidän mielestä karsia? Sitten kun Reeka saa kirjoitettua kommenttinsa, voin lisäillä niistä juttua jos tulee jotain uutta. :)

  • Anna

_ _ _ _ _ _ _ _ _

No mutta hyvinhän noi samettiruusut tuli, Irja kehuu. Ailalle tulee hyvä ja turvallinen olo. Hän muistaa, miten he Kuupen kanssa kuuntelivat, kun Irja ja äiti kinasivat. Mun mielestä samettikukat on jotenkin lohrullisia, sanoi Irja. On ne ny kumminkin aika arkisia. No, arki tässä elämässä ny parasta onkin.

Kristiina Harjula seuraa Tampeereelle sijoittuvan kirjallisuuden jalanjälkiä: kirjailijan esikoisteos Pispalan kiviä sijoittui Pispalaan, toisinkoinen Samettiruusuja Harjutiellä kuvaa elämää tamperelaisessa vanhassa vuokratalossa. Molempien dialogia sävyttää lämmin tampereen murre.

Keski-ikään[i] ehtinyt päähenkilö Aila on muuttanut takaisin Harjutielle lapsuuden kotiinsa ja käy lähes päivittäin katsomassa saattohoito-osastolla kuolemaa tekevää äitiään. Harjutiellä asuvat lisäksi äidin vanha ystävä Senni sekä Ailan lapsuudenystävä Kuupe, joka kavereineen muodostaa pihan “penkkipubilaisten” porukan. Porukka on tipahtanut yhteiskunnan kelkasta ajat sitten, ja päivät kuluvat samankaltaisina juopotellen ja maailman menoa taivastellen.

 

Penkkiläisistä[j] muodostuu kuitenkin persoonallinen ja mielenkiintoinen joukko: herkkä vankilakundi Costa, yliopisto-opintonsa keskeyttänyt Maisteri, hiljainen ja salaperäinen Intiaani sekä ikuisesti haavoittuneena lapsena pysynyt Kuupe. Ailalle,[k] jonka oma avioliitto on kariutunut ja välit toiseen tyttäree[l]n ovat katkenneet, pihan porukka on kuin toinen perhe. Aila tutustuu myös Kuupen tyttöystävään Markeen, joka riutuu epätoivoisessa rakkaudessaan “vanhaan juoppoon[m]”.

Romaani [n]on tarina vanhenemisesta ja luopumisesta: Aila katselee elämää taaksepäin, muistelee lapsuuttaan ja onnetonta avioliittoaan. Äidin viimeisten hetkien seuraaminen nostaa pintaan sanomattomia sanoja, syyllisyyttä ja surua. Äiti-tytär -suhde on kuvattu koskettavasti, ja siihen on lukijan helppo samaistua.

Kirjan realistisen ja arkisen kerronnan lomaan ujuttautuu maagisia piirteitä, kun Aila kohtaa päivittäisillä vanhainkotimatkoillaan “kuoleman enkelin”: pienen harmaahapsisen mummon, joka latelee kyllästyneelle Ailalle elämänviisauksiaan. Äidin kuollessa Aila näkee mummon viimeisen kerran, ja pyytää: “Älä mene vielä. Älä jätä minua”. Kuolema onkin vanhenemisen rinnalla yksi romaanin teemoista: Ailan äiti ei koskaan pelännyt kuolemaa, vaan se on hänelle pikemminkin vapautus. Kuupen ja hänen kavereidensa rappioalkoholismin yllä leijuu jatkuva kuoleman odotus. Kuolema on koko ajan läsnä, varjopuoli elämästä.

Valopilkkuna harmaassa arjessa Harjutien elämässä tapahtuu myös iloisia asioita: asukkaat saavat väistettyä kaupungin talolle asetetun purkupäätöksen ja päättävät kunnostaa sen yhteisvoimin. Romaanin lopun onnelliset käänteet tuntuvat jollain tavalla hiukan epäuskottavilta, mutta toisaalta ne kuvaavat kauniisti sitä, miten asioilla on tapana elämässä järjestyä. Ailan äidin elämänviisaus tulee todeksi: “kyllä ihminen aina jollain tavalla pärjää ja asiat hyväks kääntyy, jollakin tavalla hyväks kuitenkin, vaikka elämä heitteleekin”.

Romaanissa seurataan neljän sukupolven naisia sekä heidän lähipiirinsä elämää. Harjula onnistuu kuvaamaan henkilöitään tuoreella ja samaistuttavalla tavalla sekä väistämään ilmeisimmät stereotypiat. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja elävän tuntuisia. Sivuhenkilöitä on juuri sopiva määrä, jokaiselle on aikansa ja paikkansa. Tampereen murteista dialogia sävyttää rempseä huumori eikä kirosanoja säästellä. Romaania on miellyttävä ja helppo lukea. Tarina on jaettu seitsemään osaan, luvut ovat lyhyitä ja otsikoitu pelkistetyllä tyylillä. Myös kirjan ulkoasu on onnistunut.

Harjulan kädenjäljestä näkee, että hän on kokenut kirjoittaja, ja kerronnassa kaikuu pitkä elämänkokemus. Teoksessa on sellaista inhimillisyyttä, rehellisyyttä ja viisautta, jota nuori kirjoittaja ei olisi voinut tavoittaa.

Meten ajatuksia:

Tykkäsin romaanista kovasti! Teos loi kauniin ja lämpimän tunnelman murteellisen kielen ja realistisen henkilökuvauksen kautta. Harjula kirjoittaa rankoista, mutta arkipäivää olevista asioista ja on tavoittanut musta kerrontatavassaan jotain inhimillistä ja todentuntuista. Tämmönen stoori syrjäytyneistä henkilöhahmoista, yhteiskunnan tukiverkon ulkopuolelle jääneistä henkilöistä, voisi helposti olla päälleliimatun tuntuinen, mutta Harjula onnistuu musta välttämään pahimmat sudenkuopat. Aiheina teoksessa käsitellään vaikeaa, muuttuvaa äitisuhdetta ja ongelmallisia ihmissuhteita (tytär-äiti suhteet, sekä Ailan ja tämän äidin että Ailan ja tämän tyttärien välillä kuvattu koskettavasti), vanhenemista. Avioero ja pettäminen, erilaisten elämänpolkujen seuraaminen ja tehtyjen valintojen vaikutus elämässä, sekä vaikeiden asioiden ylittäminen ja yksilön kyky selviytyä, nousevat vahvasti esiin. Ulkopuolinen kerronta antaa etäisyyttä, samalla Ailan muistojen ja pohdintojen myötä nousee välillä ihokarvat pystyyn.

Teoksen realistista kuvausta pehmentää huumori dialogissa. Harjulan tyyli kirjoittaa on kaunis ja henkilöhahmot realistisesti kuvattu. Onhan hahmoja pehmennetty ja ei teos keskitykään kuvaamaan Kuupen tai muiden pihapiirin miesten koko tarinoita, vaan kärki on ihmissuhteiden erilaisissa luonteissa, vanhenemisessa, muistoissa, elämässä tehtävissä valinnoissa ja niiden vaikutuksissa.

Henkilöiden nimet pisti mulla ensin silmään, nimien kautta avautuvat tarinat olivat toimivia. Myös lukujen otsikointi oli onnistunutta, pelkistettyä.

Teos kosketti, etenkin Ailan ja tämän äidin välinen suhde oli tosi kauniisti kuvattu. Saattohoidon tunnelmat, vanhan äidin vuorovaikutuksen hiipuminen ja Ailan muistojen äidin yhdistyminen nykypäivän äidin hahmoon kuvattiin kauniisti.

Tää kohta oli musta koskettava kuvaus lapsen ja vanhemman muuttuneesta suhteesta ja toi esim. hyvin esiin sen miten vanhempien vanhetessa, lasten ja aikuisten roolien asemat muuttuvat. Miten vanhuksesta tulee hoidettava, varovainen, lapsesta huolehtija, kärkkäämpi: ”Äiti varoi puhumasta mitä ajatteli, koska pelkäsi että Aila suuttuisi, ja suuttuminen olisi sille ollut sama kuin hylkääminen. Osat olivat vaihtuneet. Äidin piti olla nyt kiltti ja ymmärtäväinen, Aila sen sijaan saattoi ärsyyntyä pienestäkin henkäisystä, koska vanhenevan äidin hauraus tuntui pahalle.” (s. 74).

Bussipysäkkien viikatemiestäti oli musta aluksi vähän outo, mutta se kyllä sopi tohon. Teoksessa oli hienosti onnistuttu yhdistämään realismi ja huumori (esim. dialogeissa). Miljöökuvaus rakensi myös osaltaan teoksen tunnelmaa. Esim. lähiöalueen kerrostalo pihapiirin penkkeineen oli toimiva.

Harjula kirjoittaa tärkeistä asioista, jotka ovat monen arkipäivää. Teos tavoittaa jotain aitoa ja koskettavaa ihmissuhteista ja muistoista, elämän erilaisista poluista.

Tästä on vähän aikaa, kun oon tän lukenut, mutta noi tuli nyt ainakin mieleen 😊

Reekan ajatukset kirjasta:

Finalistikirja tässä, vihdoinkin! :)

Harjula kirjoitti kauniin, herkän ja koskettavan teoksen, joka on myös rakenteeltaan moitteeton. Loistava suoritus!

Pidän Harjulan tyylistä kirjoittajana. Hänen käyttämä kieli on elävä ja autenttinen, lisäksi murteellisuus on kirjassa iso plussa!

Teoksessa esiintyvät henkilöhahmot ovat aitoja ja eläviä. Henkilöhahmoja on tarinassa juuri sopivasti - ei liian vähän eikä liian montaa, - ja kaikki saavat tarinassa oman aikansa ja paikkansa. Jopa nimen tasolla he herättävät minussa kiinnostusta (Maisteri, Intiaani, Kuupperi). Tässä vähän vertailen/viittaan aiemmin luettuun Jäntin Verso -kirjaan, jossa olisi voitu “hukkua” harmojen henkilöhahmojen joukkoon…

Kokonaisuutena kirja on hyvin rakennettu ja selkeä. Se jakautuu seitsemään osaan, tämän lisäksi muutaman sivun mittaisiin kappaleihin, ja nämä kaikki tekevät kirjasta hyvin helposti luettavan.

Erityisen hyvänä pidän kirjan naislinjan, eli: mummo- äiti- Aila- tyttäret- lapsenlapset. Kirjassa seurataan tavallaan neljää-viittä sukupolvea. Tämän lisäksi myös Talon muiden asukkaiden ja heidän sukulaistensa elämää.

Kirjan tunnelma ja osittain sen henkilöhahmot/ juoni muistuttavat minua Lajos Koltain elokuvaan Evening (2007). Kannattaa katsoa traileri.

Kirjan ulkoasu on upea.

Olen iloinen siitä että sain lukea tämän kirjan, ja suosittelen sen finaaliin ehdottomasti! :)

Reekan kommentit:

Hyvä avaussitaatti!

Olisko mahdollista ottaa pois yksi “Tampere” ekan kappaleen ekasta lauseesta? :) Tarkoitan siis että kappaleessasi toistuu “Tampere” ja “tamperelainen” sanat useasti.

Käytät runsaasti lainausmerkkejä - ehkä näitä kohtia voisi muokata/ tarkentaa/ sanoa toisin?

Kaikki, mitä teoksesta kirjoitat on totta. Mietin vaan että jos itse kirjoittaisin, toisin varmasti enemmän esille kirjan lempeän tunnelman jonka avulla kaikki sen teemat käsitellään. Tokan ja kolmannen kappaleen kohdalla tuntuu näin erityisesti (avaussitaattia en laskenut).

Olen siis Meten kanssa pitkälti samaa mieltä siitä, että tämä on “kaunis”, “lämmin”, “pehmeä”, “inhimillinen”, “todentuntuinen” ja “koskettava” teos, joten lähestyisin sitä enemmän näiden tunnelmien kautta. Tämä on vain minä.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Takapenkki

Hieman hutaistu koska olen flunssassa mutta parantelen perjantaiksi kun olette kommentoineet:

Laura Lehtolan ensimmäinen romaani Pelkääjän paikalla käsitteli puolison kuolemaa. Takapenkki -toisinkoisen teemoja ovat lapsen saaminen ja nuorisotyöttömyys[o]. Teoksen kolme näkökulmahahmoa ovat työtön Aleksi, hänelle työtä etsivä virastonainen Tuula ja Elina, joka joutuu jättämään lukion kesken piillottaakseen teiniraskautensa läheisiltään. Viihteelliselle romaanille tyypillisesti hahmojen tarinoiden risteytyminen muodostaa teoksen draamallisen kaaren.

Suurista teemoistaan huolimatta, Lehtolan romaani on kepeää luettavaa. Esikoisromaanissa vielä hakusessa ollut huumorin ja draaman välillä tasapainottelu on Takapenkissä kääntynyt rohkeammin huumorin puolelle, mikä on hyvä ratkaisu.

Vielä Takapenkissäkin on irrallisen oloista vakavampaa ainesta, joka särähtää silmään[p]. Teoksen hahmot ovat maalaiskomediamaisia litteitä luonteita, jotka toistavat omaa erityispiirrettään tai hokemaansa miltei kyllästymiseen asti. Mummonsa luona asuva Aleksi harrastaa Wikipedian lukemista, joten se mainitaan miltei jokaisessa hänen luvussaan[q]. Mummon hokema on “kehveli” ja Aleksilla “jeespoks”. Tällaiset hahmot ovat hyvä lähtökohta teoksen humoristiselle puolelle[r][s], mutta teoksen lopun yritys syventää hahmoja tulee puun takaa ja lässähtää.

Muutoin teoksen henkilövalikoima toimii erinomaisesti. Aleksin ja Elinan käyttämä kieli on kohtalaisen uskottavaa teinikieltä ja myös nuorten elämän siirtyminen internetiin on huomioitu. Raskauden edetessä kympin tyttö Elina jättäytyy vähin äänin pois lukiosta ja etsii apunsa[t] internetistä. Raskauden tuomien kehollisten ja henkisten muutosten kuvaus solahtaa humoristisen kerronnan sekaan luontevasti.

Työvoimatoimiston Tuulan perhe-elämä taas on perinteistä suomalaista komediaa, jossa huumoria revitään miehen insinöörimäisestä yksioikoisuudesta. Elämä pyörii aina samoilla raiteilla: “Kaupassa Topi hakee maidot ja minä poimin vihannekset. Sitten Topi noutaa leikkeet ja minä pyydän lihatiskiltä viikonlopuksi vähän parempaa lihaa. En kuitenkaan kaikista kalleinta, koska olen jo valmiiksi ärtynyt siitä, miten Topi pian kuitenkin kysyy kilohintaa ja sitä, oliko liha hintahaitarin missä päässä. Olen vihannut sanaa hintahaitari siitä lähtien kun sen Topilta opin[u].”

Tällaista perinteisille sukupuolirooleille rakentuvaa vitsailua on toki Suomessa kirjoitettu maailman sivu, Anna-Leena Härkösestä Roope Lipasti on[v], mutta kyllä Takapenkkikin joukkoon sopii. Topi on erinomaisen sympaattinen ja ärsyttävä yhtä aikaa ja Tuulan mielipiteet sopivan kitkeriä. Työvoimatoimistossa työskentelevän Tuulan kautta käsitellään myös työttömyystematiikkaa, samalla nostalgisella otteella: “Jos minä saisin päättää, huoltoasemilla ei työskentelisi teini-ikäisiä ollenkaan. Niissä olisi tiskin takana edelleen pyylevä rouva ja korjaamon puolella alkoholiinmeneväinen mies, joka korjaa kaiken rekka-autosta hiustenkuivaajaan. Mutta ei. Huoltoasemat kuuluvat nykyään ylikansallisiin ketjuihin. Autonasentaja ja tämän vaimo ovat meidän asiakkaitamme. Me lähetämme heitä atk-kursseille, kädentaitoja joihin ja sitten takaisin koteihinsa päivittämään cv:tä. Tätä triangelia me pyöritämme, kunnes he kyllästyvät ja me kyllästymiseen. Sitten me annamme heidän viimein olla.”

Takapenkki on onnistunut toisinkoinen, jossa Lehtola on keskittynyt vahvuuksiinsa. Nokkelat huomiot arjesta sekä kekseliäs kieli tuovat ryhtiä melko kaavamaiseen juoneen, jossa yhteiskuntaluokat ja sukupolvet törmäävät yhteen. Esikoiskirjan vakavamman aineksen vähentäminen on kantanut hedelmää, huumori tuntuu Lehtolalle luontevalta lajilta.[w]

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ystävä

Jyri Vartiainen: Ystävä

Pienoisromaani, 120 sivua

Poesia, 2017

Ystävyyden erikoisuus

Jyri Vartiaisen toinen proosateos Ystävä on kahden syventyneen ((keskusteluun syventyneen?)) ihmisen keskustelu maailman pienistä ja suurista asioista. Teoksen tapahtumapaikkana on kaupungintalon takana oleva puutarha, jossa ystävät hikoilevat kesäisessä auringossa. Kirjan keskeisenä lankana (olisiko: punaisena lankana? -L) toimii aistihavaintojen kirjo: toinen ystävistä on kirjan minä-kertoja, jolle ovat tärkeitä sanat ja tunnelmat, toinen taas tavoittelee rytmiä ja nauhoittaa ääniä ((voisko tätä vähän konkretisoida lukijalle, joka ei tiedä: eli siis vaikka “nauhoittaa ääniä joka paikassa mukana kulkevaan ääninauhuriin”?)) . Ystävät ovat tunteneet toisensa jo pitkään.

Meidän ruumiimme ovat olleet usein samassa tilassa. Lapsuudesta saakka. Tämän vuoksi sinä olet minulle hyvin merkityksellinen.

((TÄÄ ON HYVÄ))

        Ystävässä mietteet ja tunnelmat vaihtuvat sivulta sivulle. Kirjassa liikutaan jatkuvasti ystävien ajatuksissa, sen sijaan sivuhahmoista annetaan lukijalle vain vähän tietoa(pilkku) ja he jäävätkin ainoastaan maininnan tasolle. Ystävien dialogit ovat tajunnanvirtamaisia (dialogi on tajunnanvirtamaista): niissä kuljetaan aiheesta toiseen sen mukaan, millaisia uusia ideoita tai muistoja jokin asia herättää. Ystävät puhuvat toistensa päälle ja ohittavat toistensa puheenvuoroja. Kielenkäytön kannalta teos on hyvin runollinen, täynnä metaforaa ja vertauksia. Sukupuolet sulautuvat yhteen, ja naisellisuus nousee esille vaikka teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä. ((Olen edelleen sitä mieltä että se kirjoittaja, entisistä naisystävistään puhuva on nainen :D Mulla ei ole kirjaa nyt tässä niin en voi siteerata kohtia, mutta esim ihan kirjan alussa kuvaillaan muistaakseni ystävysten vaatteita, ja tällä mun mielestä naishenkilöllä on hame… vaikka ei sekään välttämättä kerro kaikkea, mut mun mielestä siinä oli muitakin aika selviä viittauksia siihen, että se olisi nainen. Mut toki sen pystyy tulkitsemaan monella tavalla, koska selvyyttä ei ole eikä nimiä tms kerrota, eli jos teidän tulkinta on että molemmat on miehiä niin se on ok.)) Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota yksityiskohtien tarkkaan kuvaamiseen. Vartiaisen kuljettamat filosofiset ajatukset yhdistyvät henkilöhahmojen absurdiin käyttäytymis- ja ajattelutapaan arjessa, hieman beckettmäisellä tavalla: ((HYVÄ))

- Minulle riittää äänetön huulien liikuttelu. Siihen ei väsy. Sitä voi jatkaa koko päivän ajan. Vokaaliyhtymät aiheuttavat äkillisiä liikeratoja. Ne kuljettavat minut järvelle. Hönkivät vokaalit. Levän haju. Eikö levän haju olekin taivaallinen?

        Vartiainen johtaa lukijansa taitavasti: hän kertoo ja näyttää, mutta myös peittelee ja piilottaa. ((HYVÄ)) Keskustelujen arkitasolla tuntuu syvällisyyden läsnäolo. Paikoin näkökulma vajoaa syvälle pinnan alle(pilkku) jonka (minkä) jälkeen se taas nousee pintaan, konkretiaan, arkeen ja aistimaailmaan.

Kauneuttahan minä aina etsin niin kuin kaikki romantikot, mutta me romantikot, meidän täytyy vähän kaivella, kutitella, kidutella.

        Ystävän lukija lieneekin kuin romantikko; lukiessaan hänen täytyy vähän kaivella ja kutitella (pilkku) jotta ymmärtää teoksesta mahdollisimman paljon. Puolessa välissä kirjaa lukija alkaa miettimään (miettiä), onko ystävyyssuhteen taustalla muutakin(pilkku) kuin mikä ensilukemalla avautuu.

- Me emme ole nähneet toisiamme vuoteen.

- Minä olen kaikkialla sinun kanssasi.

- …

- Onnettomuuden takia. Täytyy olla yhteinen onnettomuus.

        Vartiaisen Ystävä on kirja erityislaatuisesta ystävyyssuhteesta. Se on hyvin hallittu kokonaisuus, hitaasti avautuva erikoisuus, proosan ja runollisuuden  lajisekoitus. Teksti pysyy tiiviinä kirjan alusta sen loppuun asti. Ystävän lukija pystyy sulattamaan vain päivä kerrallaan, ja tässä lieneekin kirjan haaste: dialogeissa on niin runsaasti kulttuuriviittauksia ja syvällisyyttä että lukijan on vaikeaa pysyä teoksessa ajatuksellisesti mukana. Henkilöiden puheenvuorotkin taitavat ((meinaavat?)) sekaantua. Teksti vaatii siis useamman keskittyneen lukukerran, jotta se avautuu lukijalleen kunnolla. Ystävä on silti ansiokas yritys luoda eräänlaisen maailmassaolemisen tunnelman. (yritys luoda eräänlainen maailmassaolemisen tunnelma)

Annan ajatuksia:

“Minä olen nähnyt siitä unia. Sinä kuljet uudessa kaupungissasi ja kaikki on valokuvahaaleaa, kuljet, mutta mihinkään et saa otetta. Menet tutun suihkulähteen luo, jonka vesivirta on joskus lohduttanut sinua, liikutat kättäsi veden viileydessä, mutta viileys ei ole samaa kuin aiemmin.” s. 18-19 → vois ehkä käyttää kritiikissä

  • teksti tiivistä, paljon asiaa ja ajateltavaa, paljon omaksuttavia vertauksia, kielikuvia, tunnelmia, tunteita, muistoja ja assosiaatioketjuja - kirjaa ei mielestäni pysty lukemaan yhdeltä istumalta, vaan hitaasti sulatellen ja mielellään kahteen kertaan
  • lukeminen vaatii keskittymistä ja uppoutumista, vähän samalla tapaa kuin runot
  • erilaisia, vaihtuvia kuvia ja tunnelmia, yksityiskohtia ja eri aistein kuvattuja maisemia melkein hengästymiseen asti
  • maailmaa kuvataan ensisijaisesti aistien ja taiteen kautta: toinen ystävistä kuuntelee ja nauhoittaa kaikkea, elää ikään kuin korviensa kautta, hän on ammatiltaan säveltäjä. Toinen ei niinkään kuuntele vaan näkee, ja hänelle tärkeitä ovat sanat ja tunnelmat - hän on kirjoittaja
  • kieli runollista, korutonta, kiteytettyä mutta kuitenkin hengittävää
  • ystävysten dialogi on hyvin tajunnanvirtamaista, aiheista hypitään toiseen sen mukaan, mitä uusia ajatuksia tai muistoja jokin asia herättää. Toisinaan he puhuvat toistensa päälle ja ohittavat toistensa puheenvuoroja, toisinaan taas kuuntelevat toisiaan ja syventyvät keskusteluun.
  • minä-kertoja, joka palaa toistuvasti muistoihin entisistä naisystävistään, käy päässään myös omaa monologia. Välillä lukiessa oli epäselvää, kumpi puhui ja mitkä oli kenenkin puheenvuorot, ja välillä jopa luulin että minä-kertoja olisi vaihdellut, mutta uudestaan lukiessa sen huomasi pysyvän samana.
  • sukupuolisuus on ystävien välillä jotenkin häivytettyä, enkä aluksi ollut varma, mitä sukupuolta kumpikin edusti. Pidin tästä piirteestä kirjassa.
  • keskustelu on toisaalta arkista ja yksitoikkoista, toisaalta ystävykset käyttävät sivistyssanoja ja lähes runollista kieltä sekä poukkoilevat aiheesta toiseen ja keskittyvät yksittäisiin aistikokemuksiin ja yksityiskohtiin tavalla, joka tuo keskusteluun ja ystävien väliseen suhteeseen erikoisen vivahteen
  • Ystävykset ovat selvästi tunteneet aivan lapsesta saakka, ovat olleet pikkulapsina samassa ammeessa ja on yhteisiä muistoja kouluajoilta ja kiusaajista
  • pidin kirjan ydinajatuksesta, että kaksi toiselleen hyvin tuttua ihmistä, eri sukupuolta olevaa ystävystä, mutta ei kuitenkaan pariskunta, syventyvät keskusteluun ja heidän luonteensa ja elämäntarinansa hahmottuvat lukijalle keskustelun ja muistojen kautta
  • kokonaisuutena pidin kirjasta ja sen tunnelmasta, mutta yksi lukukerta ei siinä riitä vaan se vaatii useamman keskittyneen lukemisen, että avautuisi kunnolla

Lydian ajatuksia:

Annan poiminta oli hyvä, sitä voisi toden totta käyttää! Muutenkin omat kommenttini ovat nyt suppeammat, koska olen lähes kaikesta samaa mieltä Annan kanssa. Hyviä, tarkkoja havaintoja. Pidin tästä kirjasta aidosti ja haluaisin ehdottomasti palata siihen, joskaan minulla ei nyt ollut aikaa toiselle lukukerralle. Hitaasti avautuva erikoisuus, lajisekoitus, ajatusta kuljetetaan monella tasolla yhtä aikaa.

  • pienoisromaani toimii Ystävässä omalakisenaan kokonaisuutena, jossa asiat hahmottuvat paikoin runon kaltaisin leikkauksin ja asennonvaihdoksin, paikoin taas esseemäisesti syventyen ja rönsyillen - tällaista ajatuksen kuljetusta ei voisi toteuttaa missään muussa lajissa näin monipuolisesti
  • kirja kelluu hienosti todellisuuden pinnalla. pinnan yläpuolisella arkitasollakin tuntuu syvien vesien läsnäolo, paikoin näkökulma vajoaa syvälle pinnan alle ja sitten taas pärskähtäen nousee pintaan, konkretiaan, arkeen, aistimaailmaan
  • en erityisemmin ajatellut näiden henkilöiden sukupuolia, mutta jotenkin kuitenkin taisin pitää molempia miehinä, vaikkei sille ehkä ollut pitäviä perusteita. eli miulta on saattanut mennä jotain ohi, jos Anna on vakuuttunut että toinen heistä on nainen. (kumpi?)
  • välillä sortuu hieman päälleliimattuunkin syvällisyyteen ja kulttuuriviittauksiin, jopa jonkinlaiseen “namedroppailuun”
  • romaanin “maisema”: ajaton ja paikaton paikka, tila, jossa ajatus kulkee vapaasti
  • mielestäni (en ole vielä kovin hyvä tässä mutta) hieman Camus-maista havaintojen käsittelyä, silloin kun syvennytään johonkin konkreettiseen aistihavaintoon ja sen yksityiskohtiin
  • maailmassaolemisen ja taiteen mielekkyyden tutkimusta

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sodomasta pohjoiseen

   

[OTSIKKO]

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Romaani, 362 sivua

Johnny Kniga, 2017

 

Sodomasta pohjoiseen on Samuel Davidkinin toinen helsinkiläisestä rikoskonstaapeli Leo Askosta kertova romaani. Teoksen tematiikka keskittyy etenkin juutalaisen mystiikan ympärille, ja Helsingin lisäksi romaanissa seikkaillaankin niin ikään myös Israelissa ja Berliinissä. Mystiikka limittyy myös kansainväliseen politiikkaan, kun aletaan ruotia esimerkiksi Suomen ja Venäjän suhteita ja yhdysvaltalaisen diplomaatin yhteyksiä asekauppaan.

Leo Askon kesäisen kliseinen lomapäivä Suomenlinnassa naisystävä Tuvan kanssa keskeytyy, kun amerikkalainen diplomaatti saa surmansa keskellä Kauppatoria. Kaikki merkit osoittavat kalliolaisen opiskelijan Marko Pesosen suuntaan, mutta Asko ei ole vakuuttunut: hän päättää edetä (esimieheltäänkin salaa) oman tutkintalinjansa varassa. Samaan aikaan hänen työparinsa, juutalainen Daniel Janovsky, painii työnsä lisäksi myös perinnöksi saamansa arvoituksellisen kirjaston ja nuoruuden rakkauden ilmestymisen parissa. Kaikki nämä kuitenkin kietoutuvat yhteen, liittyen samaan kohua aiheuttaneeseen murhaan.

Romaanin henkilögalleria on laaja, mutta tästä huolimatta monet hahmoista jäävät melko ohuiksi. Ainoastaan Asko ja Daniel saavat romaanissa enemmän syvyyttä, ja muut hahmot jäävät pintapuolisiksi. Romaanin kiinnostavimpia hahmoja olisikin voinut olla Danielin nuoruuden rakkaus Lilah, jonka mystiikka ja yhteydet Israeliin jäävät hiukan pliisuiksi.

Intertekstuaalisuus saa merkittävän roolin itse juonenkin kannalta, kun Asko alkaa kommunikoida Yhdysvaltain suurlähettilään kanssa Shakespearen näytelmien sitaatein. Davidkin osoittaakin lukeneisuuttaan viljelemällä runsaasti viittauksia niin kirjallisuuteen kuin musiikkiinkin läpi romaanin. Askon Hamletin dialogin pohjalta tekemät päätelmät diplomaatin murhasta hymyilyttävät, mutta vaikuttavat loppupeleissä melko heppoisilta ja hieman kyseenalaisilta valinnoilta 2000-luvun rikostutkinnassa.

Sijainnin tarkkuus ja uskollisuus realistiselle miljöölle vaikuttavat romaanin kokonaisuuden kannalta olennaisilta tekijöiltä. Miljöönkuvaus onkin todella tarkkaa ja sille annetaan teoksessa paljon tilaa. Näin ollen lukijan on mielekästä seurata henkilöiden liikkeitä kaupungissa. Välillä lopputulos on ehkä kuitenkin liian alleviivaava, kun miljöönkuvaus rikkoo hieman häiritsevästi kerronnan etenemistä. Myös elokuvalle ominaista kohtauksellisuutta on tavoiteltu aika ajoin:

 

Samana yönä Helsingissä katulamppujen kajo lankesi verhojen reunoilta pimeään asuntoon ja paljasti kalusteiden ääriviivat. Niiden keskellä kulki solakka hahmo. Se hiipi puhelimen luo ja syötti siihen tunnusluvun kuin omaansa.

 

Kohtauksellisuuden ja henkilöiden sekä paikkojen välillä poukkoilun vaarana on kuitenkin se, että lukijalle jää joskus epäselväksi, mistä tai kuka oikein on kyseessä.

Jos miljöönkuvauksessa on pysytelty mahdollisimman lähellä todellisuutta, on juonenkäänteissä otettu realistisuuden suhteen senkin edestä vapauksia. Esimerkiksi revittely Suomen osallisuudella asekauppaan ja yhteyksillä niin juutalaisten historiaan kuin venäläisen tiedustelupalvelun agentteihin luo ajoittain hieman epäuskottavan vaikutelman. Samoin Askon naisystävän ujuttautuminen murhatutkimuksiin ja ilmestyminen keskelle tulitaistelua syövät juonen uskottavuutta.

Davidkin kirjoittaa sujuvasti, ja erityisesti juutalainen mystiikka yhdistettynä helsinkiläiseen kaupunkikuvaan luovat kiinnostavat lähtökohdat. Intertekstuaalisuus on kiinnostava lisä, mutta sitäkin olisi voinut hyödyntää ehkä pienemmässä mittakaavassa. Juoni hieman ontuu paikoitellen, ja huomio tuntuu jakautuvan itse tapahtumien kuljetuksesta liian laajalle. Pohjatyönsä kirjailija on kuitenkin tehnyt, ja uskollisuus arkkitehtuurin, historian tai maalaustaiteen yksityiskohdille ansaitsee kiitosta.

 

Hyvä kritiikki, oot summannut kivasti plussia ja miinuksia ja käsittelet teosta monipuolisesti! Juonikuviot tulee hyvin esiin ja herättää mielenkiinnon, mutta sait hyvin myös noita heikkouksia esiin spoilaamatta liikaa tai antamatta liian negatiivista kuvaa.

- Selma

------

Tässä mun kommentteja!
T: Selma

Juutalaisen mystiikan osuus tuli yllätyksenä, mutta tykkäsin siitä kyllä. Ilman sitä teos olisi ollut aika tyhjä, mutta juutalaisuus oli vissiin kantava teema myös ekassa osassa. Poliittisuus sen sijaan ei ollut ihan mun juttu, mutta painotus kallistuikin tosiaan sinne juutalaisuuteen päin niin kirjaa olikin ihan jees lukea.

Välillä Suomen osuus kansainvälisissä asioissa tuntui vähän epäuskottavalta. Oudoksuin myös vähän esimerkiksi niitä Shakespeare-vihjeitä, joita suurlähettiläs viljeli, ja olikin aika hataraa, miten Askon päätelmät rakentui osittain epämääräisten sitaattien ja niiden tulkinnan varaan. Toisaalta Shakespeare-viitteet ja mm. se, miten maalauksista kerrottiin, antoi kirjailijasta lukeneen kuvan. Parhaimpia kohtia mun mielestä olikin ne, joissa syvennyttiin vaikka maalaustaiteeseen tai siihen juutalaisuuteen. Teoksen loppupuolella taisi olla viittaus Sherlock Holmesiin (kuolema Reichenbachin putouksilla), ja pohdiskelinkin että oliko teoksessa intertekstuaalisuutta enemmänkin.

Missään vaiheessa kirja ei ollut erityisen henkeäsalpaavan jännittävä. Esimerkiksi lopussa olis joku toinen kirjoittaja voinut jäädä herkuttelemaan enemmänkin vaikka Tuvan kohtalolla ja nyhtää siitä lukijalta suurempaa reagointia. Henkilöhahmot jäikin mun mielestä ehkä vähän ohuiksi ja niihin ei päässyt niin syvälle, että henkilöiden kohtalot oisi erityisesti sykähdyttäneet. Lisäksi odotin enemmän Helsinki-kuvailuista kun niitä blogeissa vielä erikseen kehuttiin. Mun mielestä teos vähän alleviivasi sitä, että tapahtumapaikkana on Helsinki.

Lopussa mulle jäi vähän epäselväksi kaikki se, mitä teoksessa tapahtui ja mikä kaikki liittyi yhteen, osittain ehkä kahden näkökulman ja välissä olleiden muitten osuuksien takia. Kirja tuntuikin välillä vain osalta suurempaa kokonaisuutta ja että se suuntasi kohti seuraavaa osaa. Toisaalta teos oli ihan luettavissa ilman että tunsi ekaa osaa, mutta mietin, olisko henkilöhahmot avautuneet paremmin, jos eka osa olisi ollut lukemisen taustalla.

Lukiessa pohdin vielä sitä, että miksi Askosta käytettiin sukunimeä mutta Danielista etunimeä? Mutta siis mun mielestä ihan ok kirja, maltoin kyllä laskea sen käsistäni mutta oli ihan kiva lukea loppuun.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Osuma

Mette: Kiva kuulla, kiitos palautteesta :)! Nuo kielioppijutut oli juurikin hyviä, oli mennyt itellä ihan ohi! Korjasin myös muutamaa lausetta sujuvammaksi ja muutenkin noita sanakömmähdyksiä. Hyvä etten ollut ainoana pohtimassa noita sotien koukeroita, mennään siis yleisellä tasolla niiden suhteen :) Postasin tuon nyt blogiin, mutta jos tulee jtn editoitavaa vielä mieleen, niin muokkailen sitten vaikka huomenna :)

Selma: Mun mielestä tosi kiva kritiikki! Onnistuit hyvin kirjottamaan vaikeesta teoksesta. Mainitsin pari kielioppijuttua mutta mun kielikorva ei oo sama asia kuin kielitoimiston ohjepankki eli suhtaudu niihin huomioihin varauksella. :D Mullakin meni noi sodat sekaisin eli toi yleisellä tasolla puhuminen sopii hyvin. Hyvin rakennettu kritiikki, tykkään! :)

No niin, anteeksi, kun tosiaan myöhästyin aikataulusta, mutta tässä tämä. Osumasta oli yllättävän vaikea kirjoittaa ja piti selailla kirjaa vielä useamman kerran uudestaan, että pääsi selville noista sodista esimerkiksi. Käsitin itse asiassa aluksi, että Anders olisi ollut entisen Jugoslavian hajoamissodissa/sisällissodissa, mutta teoksessa viitataan monessa kohtaan toiseen maailmansotaan (joskin myös ensimmäiseen ja Bosnian sotiin, Afrikan ja Aasian sotiin), niin päädyin puhumaan yleisesti sodista Euroopassa ja toisesta maailmansodasta (silloinhan myös Jugoslavian ja Afrikankin alueella oli sota käynnissä (?). En tiedä, oliko tuo nyt edes kovin oleellista :D Myös aikatasojen kanssa meni hiukan pää sekaisin, joten jos siellä on jotain räikeitä asiavirheitä, niin sanokaa :D Tästä tuli nyt ehkä enemmän liiankin myönteinen kritiikki, mutta juu. -Mette

(Otsikko auki)

Roope Sarvilinna: Osuma

Romaani, 192 sivua

Tammi, 2017

Muisti on mosaiikki. Se vaatii etäisyyttä ja aikaa. Vasta sitten muodostuu kuva, kertomus.[x]

Roope Sarvilinnan toinen romaani Osuma rakentuu paloista, hetkistä, jotka ammentavat Vanhan testamentin Jaakobin tarinasta ja sodista Euroopassa. Teos jakaantuu kolmeen osaan, joiden lyhyet luvut yhdistävät uskonnolliset kertomukset ja yksilön suhteessa historiaansa. Muistoissa eläminen ja todellisuuden, historian[y][z] järjestyminen asettuvat romaanissa vastakkain.

Osuma haastaa ja pitää lukijansa valppaana. Teoksen kuvaamat tapahtumat eivät rakennu lineaarisesti ja henkilöhahmojen muistoissa sivutaan niin toista maailmansotaa kuin nykypäivän konfliktitilannetta Syyriassakin. Teoksen tyyli vaihtelee lyhyiden, ytimekkäiden ja pidempien, tajunnanvirtamaisten virkkeiden välillä. Hetkittäisten tunnelmien ja muistojen kuvaamisessa tyylin vaihtelu toimii. Toistuessaan hyvinkin minimalistiset virkkeet menettävät kuitenkin tekokeinon[aa] asemaansa ja tekevät tekstistä korosteisen pysähtelevää. Pitkissä virkkeissä Sarvilinna on parhaimmillaan, pilkutetut lauseet yhdistävät eri ajanjaksoja ja tunnelmia.

Metro liikkui kiihtyen, sitten taas hidastaen, Kalasatama heijasti vaunun tuulensuojalaseista, nyt liike oli selvää ja massiivista ja sen tunsi kehossa niin kuin aikakin tuntui lehmusten ja tammien alla, vuosia sitten kun Anders maistoi ruohoa joen rannalla kahden kaverinsa kanssa Sundsvallissa.

Romaanin lyhyistä kuvauksista ja hetkistä rakentuva muoto tukee sen käsittelemiä teemoja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mielen järjestelemistä muistoista ja niiden muokkautuvuudesta. Henkilöhahmojen yksittäiset tarinat yhdistyvät suurempiin historiallisiin kehyksiin ja risteävät. Teoksen luvut seuraavat vaihtuvasti kahden pariskunnan jäsenten muistoja ja tunnelmia. Jakobin ja Lean tarina uskonnollisen yhteisön parista Reposaaren merellisiin maisemiin asettaa Ensimmäisen Mooseksen kirjan Jaakobin tarinan uusiin kehyksiin. Molemmilla teoksen mieshahmoilla on laajempi historiallinen konteksti, joihin he asettuvat. Suuret kertomukset puretaan hetkiksi ja lukija haastetaan yhdistämään nuo hetket uudeksi kokonaisuudeksi.[ab]

Andersia, nykyistä taidevälittäjää, entistä palkkasoturia, käsittelevät luvut kokoavat monisäikeisen kuvan sodan vaikutuksesta ihmiseen ja tämän läheisiin. Mielenkiintoisen kontekstin sotamuistoissa elävälle Andersille antavat tekstistä löytävät[ac] viittaukset Hemingwayn teokseen Jäähyväiset aseille. Sodan irrationaalinen luonne korostuu ja konfliktien oikeutus asettuu kyseenalaiseksi. Sarvilinna kokoaa vaikuttavan kuvan ihmismielen tavasta toimia ja järjestellä muistoja.

Vähäeleinen ja pienistä paloista rakentuva ulkopuolinen kerronta sulautuu henkilöhahmojen ääneksi ja tajunnanvirtamaiset virkkeet ovatkin Osuman vaikuttavinta antia. Aikatasoiltaan toisen maailmansodan, 90-luvun ja 2015 vuoden kautta risteilevä kerronta on paikoitellen rakenteeltaan tarpeettomankin epätasaista. Toisaalta epätasaisuus tukee teoksen kuvaamaa hetkistä ja muistojen palasista rakentuvaa kokonaisuutta.[ad] Katkelmallisen ja minimalistisen sävyn omaava teksti jättää paljon lukijan tulkittavaksi ja järjesteltäväksi.

Halu kertoa, kuka on. Tunnissa. Päivässä. Tai viikossa. Aika on. Ja liike.

Teoksen suurimpiin ansioihin lukeutuu tunnelman luominen joustavalla ja viipyilevällä kielenkäytöllä. Kevyttä kesälukemista Osuma ei ole,[ae][af] teos vaatii lukijalta jatkuvaa keskittymistä ja intertekstien kautta avautuvaa kertomusten yhdistelyä. Rakenteellisista epätasaisuuksista huolimatta,[ag] kokonaisuutena teos on kaunis lukukokemus. Osuma kyseenalaistaa lineaarisuuden ja rakentuu paloista, joiden jäsentyminen kokonaisuudeksi pysäyttää.[ah]

Mette Vesistö

Mette: Kiitos paljon kommenteista! Samoja asioita mullakin tuli mieleen, mutta tykkäsin kokonaisuutena tuosta kyllä! Tuo rinnastus Meren teoksiin on hyvä huomio, en ollut tullut ajatelleeksi! Mullakin jäi vähän semmonen olo, että tätä pitäisi lukea ajatuksella enemmän, joten teidän kommentit tuli kyllä tarpeeseen :) Mulla on kritiikki vielä vähän vaiheessa ja en tänään kerkeä sitä varmaan paljon edistämään, mutta huomenna laitan sen sitten tänne!

P.S. Mulla on omat aikataulut nyt vähän menneet mönkään, niin kritiikki ei vielä ole täällä, mutta pe päivällä toivottavasti on! Pahoittelut aikataulun myöhästyttämisestä :/

Selma: Oon ollut kipeenä enkä pystynyt lukemaan kirjaa oikein ajatuksella, joten en varmaan saanut kirjasta ihan kaikkea irti. Tulikin sellainen olo, että kirja vaati lukijalta aika paljon. Esimerkiksi henkilöiden väliset suhteet ja taustat oli mulle hankalia hahmottaa kun tietoja hahmoista ripoteltiin sinne tänne. Aluksi hyppelevät aikatasot tuntui vaikeilta, mutta kun luki pidemmälle niin kirjan rytmiin pääsi paremmin kiinni. Pidin ehkä eniten sellaisista pienien yksityiskohtien kuvailuista joissa jokaisen luvun hetket tuntui tiivistyvän. Harmitti vähän kun en tunne Raamatun tekstejä paremmin, koska esim. Jakobin tarinaa korostettiin Osumassa ja ois ollut kiva suhteuttaa tätä teosta ja Raamatun kertomusta toisiinsa enemmän. Max kommentoi lyhyttä lausetta: mulla pisti silmään pitkään venytetyt virkkeet, joissa lauseita tai sanoja oli vain ladottu toisien perään pilkulla yhdistäen. Siitä tuli vähän luettelomainen olo, mutta toisaalta ne tuntui korostavan jotenkin tajunnanvirtamaista ajatuksenjuoksua ja sitä, miten ihmiset yhdistää myös toisiinsa liittymättömiä asioita toisiinsa. En osaa oikein sanoa pidinkö kirjasta vai en: mulle jäi lähinnä sellainen olo että tahtoisin lukea sen uudestaan ja paremmin.

Max: En tykännyt teoksen sekavasta juonenkuljetuksesta, se ei tuntunut tarpeelliselta. Toinen häiritsevä asia oli klassinen minimalismissa epäonnistuminen, hemingwaylainen lyhyt lause on kiusallista lukea kun sitä väärinkäytetään tai liioitellaan. Tyyliin. Näin. Osumassa oli paljon kiusallista käyttöä, mutta toisaalta välillä aika hienojakin kohtia saman tyylikeinon ansiosta. Samanlaisia rytminvaihtoja kiihkeästä lavean kuin esim. Veijo Merellä. Koko teos oli tällaista tasapainottelua, välillä rasitti ja ärsytti, mutta toisaalta jotkin luvut olivat niin hienoja, että paljon antoi anteeksi. Kokonaisuutena siis oikeastaan pidin kirjasta, mutta se oli kovin epätasainen niin juonen kuin tosi hyvien ja tosi huonojen lukujen vaihtelun suhteen. Teoksessa oli samanlaista jännää perisuomalaisen ja mannereurooppalaisen kirjallisuuden risteytystä kuin toisen espoolaisen lääkärikirjailija Joel Haahtelan varhaisissa teoksissa.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Leda

[OTSIKKO]

Anu Kaajan Leda hakee aiheensa kaukaa käsitelläkseen sitä, mikä on lähellä. Se sijoittaa 1700-luvun ranskalaisaateliston prameileviin kultakehyksiin ajattoman kuvan seksuaalisesta vallankäytöstä. Burleskisti sievistelevän kielen lomassa Kaajan ilmaisu on ilahduttavan tuoretta, ja suomalaisen proosan kentällä poikkeuksellista.[ai]


Teoksen perusasetelma esitellään heti alussa: kertoja aikoo sovittaa uudelleen antiikin Leda-myytin omaan aikaansa sopivaksi viihdykekuvaelmaksi. Teos rakentuu nimettömäksi jäävän kertojan kirjeistä, joissa hän kohtaus kohtaukselta rakentaa Leda-kuvaelmaansa nimettömälle vastaanottajalle, joka ei koskaan vastaa kirjeisiin. Myytissä kuningatar Ledaan mieltynyt ylijumala Jupiter/Zeus ottaa joutsenen hahmon ja viettelee Ledan. Kertojan versiossa myytti kääntyy ranskalaisen aatelisneidon ”häpäisyksi”.


Leda on kirjeromaani, mutta myös lajihybridi.[aj] Se on täynnä ilottelevan eroottista proosakerrontaa, näyttämöllistä dialogia ja asetelmia, jopa proosarunomaisia jaksoja. Tehokeinonaan se käyttää runon tapaan subjektiivisen kokijan kautta esitettyjä tilanteita, joista näemme vain väläyksiä tajunnan salamavalon räpsähtäessä. Tämä kaikki tapahtuu postmodernissa, monitasoisessa kerrontaympäristössä, jossa kuviteltu ja tosimaailma ovat läsnä vuorotellen ja samanaikaisesti, eivätkä henkilöhahmot aina tottele kertojan kehotuksia.[ak]

Vahvasti ironisen sisäistekijän kautta lukija näkee tapahtumista kaiken sen, mitä jokseenkin naiivi kertoja ei huomaa tai ei kykene ymmärtämään. Sisäistekijä äityy välillä alleviivaamaan kertojan höveliyttä vähän liiaksikin, mutta kaikenlainen liiallisuus on teoksessa myös harkittu tyylivalinta. Eroottisuus on läsnä runsaslukuisissa eufemismeissa ja arkikuvaston seksualisoimisessa.


“Niin nuori Adèle makaa sängyllään, heittelehtien, ja uni pakenee hänen luomiensa alta livahtaen hetken kuluttua takaisin ja sitten pois, tuo tuttu öinen tunne: taas sisään, taas ulos, taas sisään, taas – Puoliksi tiedottomana Adèle raapii selkäänsä, sillä eivätkö vain vuoteen raoissa piileskelleet luteet ole haistaneet tuon neitsytlihan, työntyäkseen siihen, purrakseen hengittävää ihoa. Lakanoita pitkin ne liikkuvat häntä kohti, Adèlea, joka juuri nyt uneksii poimivansa vadelmia, joita kasvaa markiisittaren selästä. Mitä houretta unet ovatkaan!”


Leda on monella tapaa feministinen ja syvästi queer. Henkilöhahmojen väliset vetovoimat eivät katso sukupuolta, ja kertojan sukupuolesta selviää ristiriitaisia asioita. Näin teos haastaa lukijan tarpeen sukupuolittaa ääni, joka tarinaa kertoo. Se kehottaa myös pohtimaan sukupuoliin kohdistuvia olettamuksia seksuaalisesta vallankäytöstä ja vallankäytön uhriksi joutumisesta. [al]Etäisen, historiallisen ympäristönsä kautta se tuo myös esille, että kirjavat tuntemukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ovat aina olleet läsnä ihmisissä ja yhteisöissä, vaikkei niitä ole tunnistettu tai tunnustettu. Queer on Ledassa ajaton osa ihmisluontoa, riippumatta siitä, onko sille olemassa sanastoa, jonka kautta ihmiset sen tunnistaisivat.


Kertojan hehkuva into myyttikuvaelman uudenaikaistamiseen näyttäytyy ajallisen etäisyyden kautta huvittavana. Tämän voisi lukea kevyenä kritiikkinä nykyäänkin vellovalle vimmalle taideklassikoiden nykyaikaistamista kohtaan.
Leda on tavallaan antiteesi nykyaikaistamiselle: se on menneeseen nykyaikaan sijoitettu myyttiadaptaatio, joka ei pyri sovittamaan aiheensa ajatonta sanomaa nykylukijaa viihdyttävään muotoon, vaan pikemminkin paljastamaan alkuperäisen tarinan nurinkurisuuden.


Käsittelytavassa on kaksi puolta: tarinan ajallinen ja tyylillinen etäännyttäminen mahdollistaa kokonaisuuden kepeyden, hekumoivan viihdyttävyyden ja kirjallisen hauskanpidon vakavan aiheen kustannuksella.[am] Toisaalta etäisyyden kautta lukijan olo tehdään aiheesta huolimatta siinä määrin turvalliseksi, että raiskauskuvaus lopulta säikäyttää aitoudellaan. Leda pitää otteessaan vinoutuneen lähtöasetelmansa avulla  – on pakko saada tietää, mitä tämä kirja haluaa sanoa ottamalla käsittelyynsä groteskin myytin, kenen puolella teos oikeastaan on. Se onnistuu myös yllättämään loppuun asti, ja vasta kokonaisuuden hahmotuttua lukija voi varmistua teoksen feministisestä pohjavireestä.


Leda on kirjallinen hetken hurmio, taidokas ja hallittu kokonaisuus, joka jättää jälkeensä häiritsevän tunteen. Väkivalta tunkeutuu turvallisen kultaröyhelöiseen todellisuuteen, ja lukija huomaa vain seuranneensa huvittuneena sivusta ja siten antaneensa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Leda on krumeluuri kermaleivos, joka on helppo ahmia niin, että vasta viimeistä suupalaa vilkaistessaan huomaa mansikkahillotäytteessä helottavat homeläiskät.

Lydia Lehtola

Annan kommentit:

En ole lukenut Kaajan esikoisteosta Muodonmuutosilmoitus, joka vaikuttaa kiinnostavalta arvostelujen perusteella ja sijoittui hesarin kirjallisuuspalkintoehdokkaana toiseksi, olis ollut kiva vertailla sen ja tän Ledan tyylejä. Leda imaisi jo ekoilta sivuilta mukaansa kauniisti soljuvalla kielellään, kertojan ylihienostunut tyyli huvitti ja draamasta tuttu dialogimuoto oli piristävä ja kiinnostava formaatti romaanin sisällä. Mutta oikeastaan kaikki nää edut muuttui eteenpäin  lukiessa haitoiksi: kertojan samana pysyvä tyyli alkoi tympiä ja ärsyttää, kielestä tuli loppua kohden jotenkin liian alleviivatun runollista ja ylevää ja muutenkin loppujen lopuksi kirja tuotti lupaavan alun jälkeen pienoisen pettymyksen. Jossain kritiikissä Ledaa nimitettiin burleskiromaaniksi, ja sitä se olikin: viihdyttävä, imelä ja tarinan ja hahmojen osalta melko pinnalliseksi ja kliseiseksi jäävä, ja tietenkin täynnä seksiä. Ihan liikaa seksitykitystä mun makuun, olis voinut vähän säästellä :--D Kielestä ja kerronnasta toki huomaa, että Kaaja on opiskellut kirjoittamista, kieli on tosi sujuvaa ja tarina sinällään ihan kiinnostava, että ei tämä mistään huonoimmasta päästä ollut. Mut siitä huolimatta sinänsä viihdyttävän lukukokemuksen jälkeen jäi päällimmäiseksi semmonen ärsyyntynyt ja halju fiilis.

Meten kommentit:

Musta Leda oli harvinaisen huoliteltu ja taidokas kokonaisuus! Siitä jäi tosi hämmentynyt olo, kerrotun ja kerrontatavan välillä oli tietty inkongruenssi ja teoksen viihdyttävyydestä koki jopa pientä häpeää :D Kaaja on onnistunut rakentamaan hallitun kokonaisuuden, mä tykkäsin tästä oikeestaan kyllä kovastikkin! Välillä tästä tuli melko hengästynyt olo, kerronta on sen verta suurieleistä tykitystä ja tapahtumat tuntuvat vyöryvän päälle. Musta tuntuu, että tää kestää helposti useammankin lukukerran ja antaa lukijalle pohdittavaa myyttisyyden kautta ihmisyyden perusarvoista. Mä oon lukenut Muodomuuttoilmoituksen ja samaa sävyähän tässä oli, mutta tää kyllä erottuu esikoisesta kielellisesti vielä mahtavampana. Aika sanaton fiilis, musta tää ainakin tällä hetkellä voisi mennä jopa koko raadille syksymmällä kiertoon :D

Meten kommentteja kritiikistä:

Musta tää toimii tämmösenään hyvin :) Sulla on oma hyvä tyyli kirjottaa ja oot jäsennellyt kritiikin toimivasti. Tykkäsin erityisesti tosta alotuskappaleesta ja queer-kappaleesta, tuot hyvin esiin teoksen sävyn ja hybriyden. Kritiikissä on aika paljon termistöä, sitä olisi voinut tehdä vähän helppolukuisemmaksi, mutta kyllä tää toimii termien kanssakin. Oot tarkastellut teosta monipuolisesti ja nostanut kantavia teemoja esiin hyvin. Perusteellinen kritiikki :)

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuristus

Myrskytuulta merenrannassa

Marko J. Niemen runoteos Kuristus lupaa takakansitekstissään minimalistisuutta ja raakuutta. Sellainen teos hyvin pitkälti onkin. Se piirtää lukijan eteen kuvia harmaista vuodenajoista, tihkusateesta ja pimeydestä, jotka luonnon lisäksi täyttävät myös puhujan mielen. Samalla teos kuljettaa lukijansa meren rantaan taivaalla kaartelevien lokkien ja tuulen kuljettaman mullan tuoksun luo.


Kuristus on siis hyvin tummasävyinen teos. Synkkyyttä luodaan luontokuvilla, jotka epäilemättä heijastelevat puhujan mieltä. Sade, myrskyävä meri ja tuulen ujellus kulkevat teoksessa runosta toiseen. Teoksen maailmankuva onkin melko toivoton: ”maailmassa ei ole taivasta / ei rantaa / ei meren pinnalla / kuiskivaa kuuta”.


Myrskyn sekaan mahtuu kuitenkin myös tyyntä.
Kuristuksessa paistaakin välillä aurinko, joka herättää luonnon hetkeksi eloon. Sadepilvet peittävät valon kuitenkin pian alleen, odottamaan sitä, että ”keuhkot täyttyvät jälleen sateen raikkaaksi pesemällä ilmalla”. Suomalaisen luonnon vuodenajat kokeneen on helppo samaistua karun ja kauniin vuorotteluun – myös niihin kaikkein ilottomimpiin hetkiin.


Luonto on läsnä myös
Susinukke Kosolan toteuttamassa kuvituksessa, jossa toistuvat lehdettömien puiden siluetit. Ne toimivat muistutuksena monelle teoksen runolle ominaisesta pelkistetystä miljööstä silloinkin, kun sanat eivät sitä erikseen alleviivaa. Turhia sanoja teoksessa ei olekaan, vaan ilmaisu on riisuttua kuten kuvituksen lehdistä karsitut puut.

Minimalistisuuteen viittaa myös yksi teoksen runoista: “sanat / keskellä / tyhjää”. Kuristuksessa sanoja pudotellaankin lukijan eteen muutama kerrallaan. Lukija saa usein välähdyksiä puhujan maailmasta, yksittäisiä huomioita ja havaintoja siitä, mitä puhuja aistii. Puhuja onkin ensisijaisesti tarkkailija, ei toimija.


Runojen säkeissä välkkyy usein mahdottomuuskuvioita ja vastakohtia, joko sanapareissa tai suuremmissa linjoissa. Ne liittyvät usein siihen mitä pitäisi tai haluaisi tehdä, mutta mihin ei jostain syystä kykene: ”minulla on jano / auringon kuivattamassa lammessa”. Toisiinsa törmäävät vastakkaisuudet vahvistavat kuvaa kierteestä, josta ei ole pääsyä pois. Se on kuin luonnon kiertokulku, jota ei voi pysäyttää.


Sitä ehkä teoksen nimen
kuristus onkin: hiljalleen kasvava ympärille kiertyvä tunne, joka lopulta lamaannuttaa. Silti se ei estä havainnoimasta ympäröivää maailmaa hämmästyttävän tarkasti. Ja vaikka ”luonnon kauneus / on ainoa tarkoitus”, saattaa sekin riittää.

----------------

Reeka: Teos on mielestäni keskihyvä. Kokoelma on täynnä luontokuvia: siinä esiintyy meri, tuuli, taivas, maa, multa, lisäksi lokit, koira ja ihminen. Runoilija on Hangosta.

Kirjan synkkyydestä olen Selman kanssa pitkälti samaa mieltä.

Mietin, kuinka minimalistinen tämä runokokoelma on. Vaikka takakannessa teoksen määritellään minimalistiseksi (ja monet sen runoista ovatkin varsin lyhyitä), osaston V runot ovat kuitenkin aika pitkiä. Osittain tähän, osittain taas ilmaisuun liittyen tuli mieleeni että teoksesta voisi siteerata tämän pätkän: “sanat/ keskellä/ tyhjää” (s. 40) Ei tosiaan ole pakko.

Susinukke Kosolan tekemää kuvitusta voisi kehua krikiitissä lisää. Kuvitus on mielestäni oikein tyylikäs.

Kiitos kommenteista ja hyvistä huomioista! Mulla olikin tuo lainaus alunperin mukana mutten saanut sitä sopimaan niin poistin sen. Mutta ehkä laitan sen lopulliseen versioon kumminkin!
- Selma

- Jee, ihanaa! :D T. Reeka

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Verso

valmis: https://toisinkoinen.wordpress.com/2017/04/29/elokuvamainen-katastrofiromaani/

[a]Tohon voisi sulkeisiin laittaa esikoisen julkasuvuoden :) -Mette

[b]Tää kappale on tosi hyvin muotoiltu :) -Mette

[c]Hieno lopetuskappale :)!! -Mette

[d]Muista boldata kirjailijan nimi! -Mette

[e]Ja tää kursiivilla :) -Mette

[f]Hienosti muotoiltu :) -Mette

[g]Hienosti kiteytetty! -Mette

[h]Samaa mieltä tästä, hyvin muotoiltu! -Mette

[i]Tää tiivistää hyvin teoksen alkuasetelman, hyvä:) - Mette

[j]Ehkä tuosta voi ottaa sitaatit pois :) -Mette

[k]Tätä lausetta vois ehkä vähän pilkkoa, niin tulis kevyempi rakenne :) Esim. ihan vaan : "Ailan oma avioliitto on kariutunut ja välit toiseen tyttäreen ovat katkenneet. Mullistuneessa elämäntilanteessa pihan porukka on naiselle kuin toinen perhe.". Nyt oikeestaan, kun luen ton sun lauseen uusiks, ni kyl se toimii noinkin :)! Eli ei oo kyl pakko muuttaa! -Mette

[l]Varmaan "tyttäreen"? - Mette

[m]Tostakin ehkä sitaatit pois tai joku toinen sana tilalle (?) -Mette

[n]Tää on hieno kappale :)! -Mette

[o]Minusta yksi teemoista on myös elämätön elämä: se miten asiat eivät menekään niinkuin olisi toivonut tai suunnitellut. Arki kulkee eteenpäin ja pian huomaa olevansa keski-ikäinen (Tuulan näkökulma). Myöskään Elinan ja Aleksin elämässä kaikki ei suju niinkuin ehkä toivoisi, elämänhallinta on kaikilla henkilöillä hiukan hukassa. Tästä näkökulmasta tulee hiukan syvyyttä myös Tuulan hahmoon, joka muuten olisikin helposti hiukan karikatyyrimainen.

[p]Ehkä jokin muu ilmaus tähän: *särähtää korvaan -> tökkää silmään? En osaa ehdottaa fiksumpaa tilalle :D

[q]Muuttaisin muotoon "miltei jokaisessa häntä käsittelevässä luvussa" tai "jokaisessa hänen näkökulmastaan kerrotussa luvussa"

[r]Voisko ehkä muotoilla jotenkin et tuo teokseen huumoria + lisää ehkä vielä jonkun muun mistä se huumori näkyy?

[s]... nyt kun luin kritiikkiä eteenpäin ni sehän tuleekin aika sujuvasti tuolla :-D

[t]apua

[u]Tässä näkyy mielestäni myös arjen traagisuus huumorin alla, juuri se arjen muuttumattomuus ja yksitoikkoisuus, elämätön elämä

[v]Pitäisikö tässä olla "Lipastiin"?

[w]Must tässä lopussa tulee just hyvin se et lehtola on hyödyntäny sen vahvuuksia. Mietin tota kaavamaista juonta et olisko sitä ehk pitäny korostaa vielä tuol kritiikin lomassa enemmänkin. Ton vikan pilkun vois ehkä muuttaa kaksoispisteeksi?

[x]Hyvä lainaus! Muutkin lainaukset on osuvia, mutta tää sopii alkuun tosi kivasti kun se kuvaa myös itse teosta.

[y]Tää kohta on jotenkin vaikea hahmottaa: rinnastuuko tässä siis todellisuus ja historia siis toisiinsa?

[z]Joo, tää oli vähän hankala lause! Muokkasin sen nyt sitten, että "muistoissa eläminen ja todellinen historia". -Mette

[aa]Pitäis varmaan lukea tehokeino?

[ab]Tää lause yhdistää hyvin intertekstuaalisuuden hienouden ja haasteet!

[ac]Pitäisi varmaan olla "löytyvät".

[ad]Käsittelet hyvin teoksen rakennetta. Mun lukukokemus oli aika samanlainen!

[ae]Mun kielikorvaan toimis paremmin ehkä kaksoispiste tai sitten esim. sillä-sana pilkun jälkeen.

[af]Jees, ehkä uskaltaudun käyttämään kaksoispistettä! -Mette

[ag]Ottaisin ehkä tän pilkun pois.

[ah]Tykkään tästä loppulauseesta!

[ai]Hyvä alotus! Esittelet hyvin teoksen aiheen ja ansiot. -Mette

[aj]Hyvä huomio! -Mette

[ak]Hienosti muotoiltu :) -Mette

[al]Hyvin kiteytetty! -Mette

[am]Mulla tuli sama myös mieleen :) Hyvin muotoiltu tämäkin! -Mette