Lyyli 12 vuotta.
Lyyli oli mun ensimmäinen oma koira. Hain sen Pohjalaisessa olevan ilmoituksen perusteella Sundomista n. 12-viikkoisena. Lyyli-nimi oli sille jo annettu kasvattajan luona ja kun kerran sen hyvin tunnisti niin en lähtenyt sitä muuttamaan. Lyyli oli pentuna kamalan arka, pelkäsi pyöriä, ihmisiä, autoja, ihan kaikkea. Onneksi naapurissa oli staffiuros Jorgi, joka opetti, että mitään ei tarvitse pelätä. Jorgin perässä uskalsi mennä ihan mihin vaan ja pikku hiljaa pelot karisi pois. Uusia ihmisiä kohtaan Lyyli oli aina kamalan epäluuloinen. Vasta vanhoilla päivillä pääsi tuostakin eroon, kunhan vaan sai ensin itse nuuskaista ihmistä niin sen jälkeen oltiin parhaat ystävät.
Jorgin omistajan innoittaman lähdimme toko-harkkoihin, että tapaisimme Lyylin sisaruksia. Sille tielle sitten jäimmekin, eli koiraharrastus vei mennessään :-). Tokoa harjoiteltiin kovasti. Monille lenkeille lähdin pikku reppu selässä, jossa noutokapulat sun muut olivat mukana ja suuntasin Teeriniemen Rotikkayhdistyksen kentälle harjoittelemaan. Toko-kisoja koluttiin alkuaikana aika kovastikin ja myöhemmin lisää kun jäätiin agilitysta eläkkeelle. Päästiin voittajaluokkaan saakka ja siellä paras tulos oli 4,5 pistettä vaille 1-tulos. 1-tuloshaaveet kaatuivat aina pikku noitokapulan ja tunnarikapulan palasina takaisin tuontiin. Lyylin lempipuuhaa oli pureskella puukeppejä ja ei erottanut, että tokossa käytettäviä "keppejä" ei saisikaan pistää säpäleiksi.
Agility oli kuitenkin meidän lempilaji, tai ainakin minun. Siinä päästiin 3-luokkaan ja parhaaksi saavutuksesi jäi piirinmestaruus v. 1997. Siihen aikaan kun Lyylin kanssa agility aloitettiin koko laji oli Vaasassa aika alkutekijöissä. Esim. kontakteja ei opetettu ollenkaan, pääasia, että koira uskalsi kontaktiesteet mennä. Eräskin kouluttaja mulle sanoi, että kyllä ne kontaktit saadaan sitten myöhemmin opetetuksi. Juu, ei saatu :-D. Lyyli teki kisauran aikana ainoastaan kaksi 0-rataa. Siihen aikaan nousutulokseksi riitti kolme ns. kumaa, eli tulos sai olla enintään 5,99. Alkuaikoina kaikki virheet tuli kontakteilta ja loppuaikana myös rimojen tiputuksista.
Agility lopetettiin kun hyppääminen tuli vaikeaksi ja rimoja tippui yhä enemmän. Myös ajoittaista ontumista oli oikeassa etujalassa. Lyyli kuvattiin päästä hännän päähän eikä luustollista vikaa löytynyt. Myös eräs koirahieroja kävi Lyylin läpi eikä jumejakaan muka ollut. Silti hyppääminen selvästi sattui, joten viimeiset kisat startattiin Pietarsaaren ihanalla nurmikkokentällä v. 1999. Lopettaminen taisi olla minulle kovempi isku kuin Lyylille. Se ei nimittäin mitenkään näyttänyt, että olisi harmittanut tämän harrastuksen loppuminen. Jälkeenpäin olen ajatellut, että oli varmasti vain helpottunut kun ei enää tarvinnut tehdä sitä, mikä sattui niin kovin. Itseäni edelleenkin piiskaan siitä, että en tarpeeksi ajoissa tajunnut, että sitä sattuu hypätessä, vaan ihmettelin miksi hyppää niin kaukaa, että rimat aina sen takia tippuu... Onneksi olen tuosta ajasta (ainakin vähän) viisastunut.
Kun agility lopetettiin ontumisia tuli silti aina silloin tällöin. Aloin syöttää Cartivet+MSM tabuja sekä b-vitamiinia ja ne selvästi auttoivat ja ontumiset loppuivat. Lyyli jaksoi n. 12-vuotiaaksi saakka hyvin kaikki pitkät lenkit. Sen jälkeen piti vähän lyhentää sen lenkkejä ja lopulta käydä vain mummo-köpöttelyillä. Jouduin viemään Lyylin viimeiselle lääkärireissulle 3.12.2007 kun sille tuli varmaan jonkin asteinen halvaus kun ei meinannut enää jaloillaan pysyä. Joskus aiemminkin tuli samanlaisia "kohtauksia", mutta ne meni kamalan nopeasti ohi eikä lääkäri jälkeenpäin löytänyt mitään vikaa. Oletin, että tämä viimeinenkin kohtaus olisi mennyt nopeasti ohi, mutta kun vielä toisenkin yön jälkeen oli sama tilanne niin oli pakko tehdä päätös pois päästämisestä. Tämä oli tähän astisen elämäni kamalin tilanne. Edelleen meinaa tulla itku (ja tuleekin) kun muistaa tilanteen, että Lyyli jäi kuolleena makaamaan klinikan lattialle kun itse lähdin pois. Lyyli lähetettiin tuhkattavaksi.
Päivitetty 4.6.2009